Tänään oli pitkästä aikaa kokonaisen albumin nauhamasterointia. Onhan näissä kelanauhojen kanssa työskennellessä eri fiilis kuin kuvaputkea tuijottaessa…
– No tuoko se nauha sitä ”lämpöä”, jota siltä haetaan?
Oma vastaukseni on, että kyllähän se nauha soundia muuttaa, mutta ehkä hienovaraisemmin mitä yleisesti luullaan. Megapaljastus: huono mix ei muutu kullaksi nauhan kautta kierrätettynä. Toinen paljastus: kaikki eivät tykkää nauhasoundista – esim. yhden jazz-levyn masteroinnissa bändi päätyi lopulta digitaaliseen vaihtoehtoon.
Kohinatasot studion Telefunken M15:ssa ovat karkeasti arvioiden -66 dB luokkaa; musiikin seassa sitä ei huomaa, mutta biisien alussa ja lopussa kuuluu pientä suhinaa, jos tarkkaan kuuntelee.
Nauhuri: Telefunken M15
Nauha: 1/4″ AGFA PER 528 tai BASF LGR 50 (taisi olla Agfa tällä kertaa)
Miten analoginauhuri toimii?
Tallennuspää on erityisen keltainen sähkömagneetti. Se polarisoi nauhan rautaoksidipartikkelit nauhan kulkiessa tallennuspään ohi. Tämä prosessi ei ole täydellinen ja se aiheuttaa tallenteeseen mielenkiintoisia häiriöitä, joihin vaikuttavat mm. nauhan nopeus, nauhurin tyyppi ja sen kalibrointi.
Mitä nauha tekee äänelle?
Nauhalle tallennettaessa transientit pehmenevät hieman ja alapää kuulostaa paksummilta. Lisäksi kun musiikki ajetaan nauhalle kuumalla tasolla, aiheuttaa nauha soundiin selkeästi havaittavaa kompressoitumista, joka on miellyttävää erityisesti korkeilla taajuuksilla. Nauhakompressio poistaa äänestä kireyttä tekemättä siitä kuitenkaan ”pliisua”. Nauhan avulla voidaan lisätä bassoa ja pehmentää transientteja samanaikaisesti.