Kirkkaan / tumman äänilähteen äänitys

Katsoin taas yhden Youtuben äänityksiin liittyvä videon, jossa todettiin ilman mitään kyseenalaistamista, että tumman kuuloinen äänilähde (tumma on tässä yhteydessä ääni, joka on basso- tai keskialuevoittoinen ja siinä on ”tavallista” vähemmän diskanttia) pitää äänittää kirkkaalla mikrofonilla ja kirkas tummalla. Aloin miettiä, että miksi ihmeessä näin pitäisi tehdä? Miksi kaikki pitää saada tasalaatuiseksi?

Äänilähde = laulu, yksittäinen rumpu, kitarakaappi …

Jos äänilähde on luonnostaan kirkas, niin voisiko äänittäjälle tai miksaajalle tulla mieleen, että se voisi jäädä kirkkaaksi myös lopputuotokseen? Ja tummasoundinen äänilähde saa jäädä tummaksi; jos sen tehtävä oli alunperinkin olla tummasoundinen, niin miksi se pitäisi kaivaa väkisin neutraalimmaksi mikrofoneilla ja EQ:lla? Miksei mieluummin äänitetä neutraaleilla mikrofoneilla ja anneta kaikkien kukkien kukkia omilla tavoillaan?

Totuus

Täydellisessä maailmassa bändi tulee studioon instrumenteilla ja laulajalla, jotka sulautuvat täydelliseksi miksaukseksi kuin itsestään. Soittimet soivat kauniisti yhteen ja niiden sointi on optimoitu siten, että laulajalle jää sopiva taajuuskaista vapaaksi tärkeällä yläkeskialueella. Basso ja bassorumpu on viritetty siten, että ne eivät taistele samoista pohjataajuuksista. Rumpusetin pellit ovat sopivan kirkkaat lauluun ja kitaroihin verrattuna. Lisäksi bändillä on varattuna mun studion palveluiden käyttämiseen suuri budjetti.

Herätys.

Takaisin arkeen, jossa laulu, kitarat, bassot ja rummut  vaativat säätämistä – joko mikitysvaiheessa tai viimeistään miksatessa – jotta niistä saa kasaan hyvänkuuloisen paketin. Bändin äänityssessiossa mikittäminen on mielestäni yksi tärkeimpiä hetkiä – siinä määritetään yllättävän pitkälle lopullinen soundi.

Väite: ”Soundin voi säätää EQ:lla miksausvaiheessa”.  Minä: Joo, pitää paikkansa, mutta vain, jos mikityksessä on otettu huomioon oikeat asiat kuten miksauksessa tarvittavat taajuudet ja tilasoundin määrä mikityksessä. Paremman lopputuloksen saa siten, että tekee mikityksen ja äänilähteeen säädön ensiksi niin hyväksi kuin mahdollista ja vasta sitten äänitetään. Tällöin miksaaminen ei ole ”vahinkojen korjaamista, että saadaan edes jotain ulos” vaan biisin soundin hienosäätämistä täydelliseksi.

Vuoden 2020 tekemiäni mikitysvirheitä:

Totuuskomission aika – yritän luetella tähän mikitysvalintoja, jotka huomasin miksausvaiheessa vääriksi. Näistä oppii paremmaksi sitten seuraavaan sessioon…

Virvelin alamikki

Harva rumpali tietää, miltä hyvänkuuloinen virvelin alapuolinen soundi saadaan aikaan. Rumpujakkaralla kuulokuva on ihan eri kuin muutaman sentin päässä alapuolelta mikitettynä. Ja tietyissä musatyyleissä miksaukseen tarvitaan mukaan juuri tuota virvelimaton soundia. Pieleen menneitä asioita: virvelin alakalvon vire suhteessa yläkalvoon, huonosoundinen virvelimatto, mikrofoni väärässä asennossa / paikassa, väärä mikrofoni. Shure SM57, SM58, Sennheiser MD421, Shure SM7 – näitä perusmikkejä yleensä käytän virvelin alapuolella.

Virvelin alamikin soundin arviointi on vaikeaa siksi, että sen rooli paljastuu usein vasta miksausvaiheessa. Rockissa ja metallissa sitä ei tarvita välttämättä ollenkaan, mutta etenkin ikäihmisten iskelmässä se voi olla jopa pääroolissa. Ongelma poistuu siis keskittymällä musatyyleihin, joissa koko mikkiä ei tarvita?

Virvelin ylämikki

Virvelin mikitys on asia, joka on äänitysvaiheen isoimpia muuttujia. Virveli on biisin yksi tärkeimpiä soundia muokkaavia soittimia – se soi lujaa ja yleensä läpi biisin pari kertaa sekunnissa.  Virvelin vireen säätäminen on supertärkeää, mutta mikittäminen on myös. Virvelin vire on oikeastaan tärkeämpi asiaa, koska se vuotaa kaikkiin mikrofoneihin.

En ole keksinyt vielä yhtä sopivaa mikrofonia ja tapaa, jolla voisi mikittää minkä tahansa virvelin. Tämä työvaihe vaatii siis jatkossakin huolellisuutta. 🙂

Laulun mikitys

Kirkasääniselle laulajalle tumma mikrofoni ja päinvastoin – vai miten sen nyt menikään? Mikrofonin valintaan minulla vaikuttavat aluksi nämä asiat:

  1. Laulajan soundi
  2. Biisin luonne.

Lista on pitempi kuin ruotsalaiset sotasaavutukset kautta aikain, mutta ei kuitenkaan mikään uskomattoman pitkä. Jos laulajan sibilantit räiskyvät kirkkaina, niin AKG C14B-ULS on luottovalinta. Se on taajuusvasteeltaan tosi tasainen, myös presence-alueella. 13k kohdalla on muutaman dB:n korostuma, mutta se ei vaikuta ongelmallisiin S-äänteisiin.  Muuten ykkösvalinta on studion kallein mikrofoni (Manley Referece Cardioid). Manley on itsesään melko kirkas mkrofoni ja varsinkin 7k alue on varsin ylikorostunut. Kirkas soundi tuo laulun esille ruuhkaisessa miksauksessa ja tuo mikki toimii yli puolelle laulajista varsin hyvin.

Örinälauluihin ym. mahdollisimman vähän tilasoundia vaativiin lauluraitoihin käytän lähtökohtaisesti Shure SM7b:tä. Jos laulu tarvitsee enemmän ”luonnetta”, niin kermanvärinen Sennheiser MD-421 on kakkosvaihtoehto. Tummempisoundinen (=mahdollisimman neutraali) Sennheiser MD-441 on  myös harvakseltaan käytössä lauluihin.

Yhteenveto

Tummaa soundia ei tarvitse aina kompensoida kirkkaalla mikrofonilla. Annan tumman pysyä tummana, jos se on sen tarkoitus.
Kirkasta soundia mikitän neutraalilla mikrofonilla tai jos lähtösoundi on mielestäni liian kirkas, niin ykkösvaihtoehtona on soundin säätäminen sopivaksi. Aina se ei ole mahdollista, koska laulajat ovat mitä ovat, samoin crashit ja hi-hatit, eikä kitarakaapeistakaan aina löydy riittävästi säätövaraa (tai sitten en vain osaa).