Rumpujen mikitys

Rumpujen mikityson haastavin asia bändin äänittämisessä.  Pelkät hyvät mikrofonit eivät riitä, vaan tarvitaan myös sopiva tila. Helpommalla pääsee, jos käy äänittämässä rummut akustoidussa studiossa, jossa on valmiiksi koottu talon setti, mutta tee se itse -miehelle se ei ole mikään vaihtoehto…

Aivan aluksi kannattaa ostaa muutamalla tonnilla mikrofoneja:

Lyhyemmin sanottuna: hanki 2-4 kpl laadukkaita kondensaattorimikrofoneja overheadeiksi ja tilamikrofoneiksi. Bassorummulle D112, Beta52, D6 tai vastaava. Virvelille ja tom-tomeille dynaamisia instrumenttimikrofoneja.

3:1-sääntö

Vaihevirheiden minimoimiseksi pitää kahden mikrofonin välisen etäisyyden olla vähintään kolminkertainen äänilähteeseen verrattuna. Jos esimerkiksi vierekkäin olevat 10″ ja 12″ tomit mikitetään 5 cm etäisyydeltä kalvosta, pitää mikrofonien olla toisistaan vähintään 15 cm etäisyydellä. Sääntö ei koske esim. XY-mikitystä, jossa mikrofonit ovat 90 asteen kulmassa toisiinsa nähden mahdollisimman lähellä toisiaan. Tällöin mikrofonit kuulevat äänen samassa vaiheessa.

Bassorumpu

Mikrofonin sijoittelu: mitä lähempänä lyöntikalvoa, sitä kuivempi ja napakampi soundi. Etukalvon reiän kohdalla on hyvä aloituspaikka mikitykselle.

Klassinen soundi: AKG D112, AKG D12 tai Sennheiser MD421 reiän kohdalle, laajakalvoinen kondensaattorimikrofoni esim. metrin päähän.

Modernimpi, tiukempi soundi: Shure Beta 52 rummun sisälle. Trigattu sample päälle.

Isokalvoinen konkkamikki voidaan viedä metrin päähän bassorummusta tai kauemmaksikin. Lisääntyvät peltivuodot saadaan kuriin leikkaamalla yläpää pois EQ:lla (napsu otetaan kuitenkin lähimikistä) tai rakentamalla bassorummun ja mikrofonin väliin maja. Maja kootaan kaikista esillä olevista ääntä peittävistä pehmeistä materiaaleista. Runkona voidaan käyttää tuoleja, mikkiständejä, kitarakaappeja, mitä nyt sattuu löytymään. Pääasia on, että liikoja peltivuotoja saadaan eliminoitua.

Bassorumpua voi kompressoida jo äänitysvaiheessa varsinkin jos rumpali soittaa kovin epätasaisesti ja jos käytössä on hyviä hardware-kompressoreita.

Jos sopivaa soundia ei tunnu mikrofonien asettelulla löytyvän, niin vika on äänilähteessä tai ympäröivässä tilassa. Lähimikityksessä tila ei vaikuta merkittävästi soundiin, joten äänilähde on todennäköisesti mahdollisten ongelmien lähde. Onko syy kalvoissa, nuijan materiaalissa vai polkutekniikassa? Kalvojen valinnalla voidaan muuttaa merkittävästi bassorummun (ja minkä tahansa rummun) soundia. Remon Powerstroke 3 on kuiva ja tanakka, mutta päällystetty Ambassador humiseva ja keskialueisempi. Ensin mainuttu sopii metalliin ja äänekkääseen rokkiin, jälkimmäistä käyttäisin vain kevyempään tyyliin. Metallissa bassorummun pitää (nykytrendin mukaisesti) olla kuiva, tymäkkä, isku vasten kasvoja. Keskialueen humina ja sointi on vain haitaksi. Tarvitaan paljon lätinää ja mehukas loudnessmainen taajuusvaste, jotta bassorumpu komentaisi biisiä vielä elämää suuremman kitaravallinkin tultua mukaan miksaukseen.

Tyyliin sopivien kalvojen lisäksi kannattaa tarkastaa, että nuijan lyöntipinnan materiaali ja muoto ovat käyttötarkoitukseen oikeat.

Jos on epävarma olo siitä, ollaanko mikityksessä oikeilla jäljillä, voi mikitettyä soundia verrata jonkun käytössä olevan rumpusamplekirjaston soundeihin. Ne on äänitetty laadukkaassa studiossa huolellisesti viritetyillä rummuilla, joten niistä saa ainakin hyvän vertailukohdan.

Virveli

Virvelin mikitys on kriittinen ja erittäin tärkeä asia. Koska virveli vuotaa joka paikkaan, pitää soundin olla ’valmista kamaa’ jo äänitysvaiheessa. Miksausvaiheeseen ei kannata jättää ylivoimaista urakkaa. Tavoitteena on saada virveli kuulostamaan niin hyvältä, että kun lähimikki,- overhead- ja ambienssiraidat avataan, niin soundi on 95% valmis (miksatessa sitten lisätään tarpeen mukaan kaikua, kompuraa jne., mutta tarkoituksena on, että silloin ei tarvitse lähteä keksimään virvelisoundia ihan alusta.).

Lyöntikalvon virittäminen on todella tärkeää! Vire kannattaa tarkastaa yhtä usein kuin kitaroiden vire, jos hommat yritetään tehdä amerikan malliin. Ikäviä sivuääniä ei kannata jättää sotkemaan rumpumiksausta, sillä miksausvaiheen kompressiossa ne tulevat enemmän esille. Häiritsevät ping- äänet 400-800 Hz alueella pitää sisi saada kitkettyä pois. Niitä voi suodattaa miksausvaiheessa kirurgisilla EQ-asetuksilla, mutta se on työlästä, sillä häiritsevät taajuudet ovat jokaisella rumpuraidalla. (Miksi ei siis EQ:ta pelkkään rumpubussiin?)

Virvelin kalvojen täytyy olla uudet tai lähes uudet. Jos kalvot näyttävät tehdasasennetuilta, niin rumpalia pitää kovistella vaihtamaan ne ennen kuin REC-nappia painetaan ensimmäistäkään kertaa. Kuolleesta kalvosta ei saa irti elämäniloa ja sitä ei mikään mahti maailmassa muu kuin Drumagog tai muu vastaava triggausplugari pysty muuttamaan.

Kalvo on nyt uusi. Se pitää virittää tasaisesti. Sitten täytyy tehdä päätöksiä: mihin vireeseen virveli viritetään? Virvelin vire efekteineen antaa vahvan leiman koko biisin äänimaailmalle (muistellaan hetki kaiholla 80-lukua). Tuottajan kanssa neuvottelua aiheesta. Jos tuottajaa ei ole tai olet itse tuottaja, niin nyt pitäisi kuvitella virvelisoundi valmiin kappaleen sisälle. Jos liikkeelä ollaan tosissaan, niin käytössä pitäisi olla useampi erityyppinen virveli, vaihtoehtoisia kalvoja, runsaasti kärsivällisyyttä ja intoa etsiä biisiin sopivaa soundia.

Mikrofonin voi asettaa virvelin reunan sisä- tai ulkopuolelle. Yleensä tähtään mikrofonilla kalvon keskelle oletettuun lyöntikohtaan. Hyvä mikityssuunta on hihatista poispäin tai edestä rumpalia kohti. Jos kanttilyönnit halutaan äänittää huolellisesti, niin kanttiinlyöntikohdan voi mikittää erikseen omalle raidalle. Kanttisoundia kannattaa etsiä yhtä huolella kuin normaalia virvelisoundia – kapulan paksuus ja lyöntikohta vaikuttavat huomattavasti äänen väriin.

Mikrofonin valinta: Perusvarma ja jopa tylsä aloitusvaihtoehto on Shure SM57. Sennheiser MD421 on hifimpi, Sennheiser MD441 vielä hifimpi (ja superherttana ottaa vähemmän peltivuotoja). Kokeile mitä tahansa dynaamista mikkiä. Jos rumpali soittaa hiljaa, niin kokeile myös konkkamikkejä, mutta asettele ne niin, että mikrofonit eivät ota vastaan vahinkolyöntejä. Laita toinen mikrofoni virvelin alapuolelle maton suuntaisesti, mielellään poispäin bassorummusta suunnattuna jos tila antaa myöten. Alapuolella voi kokeilla kaikkea SM57:sta pienikalvoiseen konkkaan (esim. AKG C451, jossa on suhteellisen kirkas yläpää).

Tom tomit 10″ – 14″

Tom tomit äänitetään nykyään vain yläpuolelta. Turvallinen vaihtoehto on käyttää dynaamisia mikrofoneja (vähän vuotoääniä, kestävät kapuloiden iskuja, kestävät suurta äänenpainetta), mutta jos rumpali soittaa hiljaa ja käyttää soitossaan paljon nyansseja, kannattaa tomeihin kokeilla kondensaattorimikrofoneja.

Tomien virittäminen on yhtä tärkeää kuin virvelinkin ja jos asia ei ole hallussa, niin googletus kannattaa!

Mikrofonin valinta:

Shure SM57 – turvallinen valinta niin studiossa kuin livenäkin

Sennheiser MD421 – isompi soundi kuin SM57:ssä

Sennheiser E904 – moderni tomimikki, joka ei tarvitse erillistä telinettä

Kondensaattorivaihtoehto kevyempään soittoon: Neumann U87, AKG C414B-ULS (neutraali)

Lattia-tom

Ympäröivä tila (huoneen korkeus) vaikuttaa rummun sointiin merkittävästi. Jos hyvää soundia ei tunnu löytyvän, niin virettä kannattaa nostaa/laskea tai vaihtaa huoneen korkeutta.

Sennheiser MD421 – studiostandardi lattiatomin mikitykseen. Mikrofonin laaja kalvo tuottaa täyteläisen alapään ja siksi se toimii myös bassorummun mikitykseen. AKG D112 – bassorummun mikrofonin väärinkäyttöä! Jos tarvitaan ’big bottoms’, niin voihan tätäkin kokeilla jos bassorummun mikityksestä jää tällainen yli. Jos budjetti ei ole ongelma, niin Neumann U87 tai TLM 103: täyteläisyyden tavoitteluun, mutta ride-pellin vuoto voi olla ongelma.

Hi-hat

Ensimmäinen vaihtoehto on mikittämättä jättäminen. Hyvin sijoitetut overheadit poimivat hihatin ja muut pellit erinomaisesti, mutta jos hi-hatista halutaan kaivaa luonnetta esiin tai lähdetään kirurgiselle lähimikityslinjalle, niin silloin kannattaa aloittaa pienikalvoisella kondensaattorimikrofonilla (esim. Neumann KM84 tai uudempi KM184) ja suunnata se poispäin virvelistä. SM57:lla saa usein miksaukseen helposti uppoavaa lofi-soundia, jos hi-hatin pitää pikemminkin kolahtaa kuin sihistä.

Mikitetty hi-hat-soundi vaihtelee suuresti sen mukaan, mitä kohtaa hi-hatista mikitetään. Mikrofonia ei kannata laittaa lautasten tasolle ainakaan ilman pop-filtteriä.

Overheadit

Koko setin saa äänitettyä yksinkertaisimmillaan laajakalvoisella kondensaattoriparilla (esim. Neumann U87, AKG C414).

Pienikalvoinen kondensaattorimikrofoni (Neumann KM84, AKG C451/ST, Shure SM81) kuulee peltien helinän laajakalvoista tarkemmin, koska mikrofonin pienempi kalvo liikkuu ketterämmin ilmanpaineen vaihteluiden mukana.

Overheadien luoma stereokuva vaikuttaa oleellisesti koko biisin miksaukseen, joten siihen kannattaa kiinnittää jo mikrofoneja aseteltaessa huomiota.

Bonham-mikitys

Aseta mikrofoni kahden kapulan mitan päähän virvelistä yläviistoon bassorumpua kohti. Mikrofonin signaali reilusti ruvelle (putkisäröä, äänitys nauhalle liian suurella voimakkuudella), niin päästään Led Zeppelin -osastolle. Jopa yksi dynaaminen Shure SM57 kuulee setin tällä tavalla (bassorumpua lukuunottamatta) ällistyttävän hyvin!

Ambienssi

Jos soittohuoneen akustiikka antaa myöten ja mikrofoneja on vielä reservissä, niin ambienssistereopareja voi ripotella sinne tänne ja tuonne. Ambienssimikit kuulevat rummut viiveellä (1 metri = 3,4 ms, 2 metriä 6,8 ms, 3 metriä n. 10 ms) ja niitä voi yrittää siirtää samaan vaiheeseen overheadien kanssa. Tällöin esim. hihat kuulostaa tiukemmalta. Jos tila on iso, niin kokeile laittaa mikrofonit sellaiselle etäisyydelle, että ääni tulee kuudestoistaosanuotin viiveellä (riippuu äänitettävän kappaleen temposta).

Virvelimikki katon rajaan

Joku jäljellä oleva mikrofoni virvelin yläpuolelle ihan katon rajaan. Tämä raita geitataan siten, että se aukeaa lähimikitetyn virvelin mukaisesti (lähimikitetty virveli kohinaportin sidechain-inputtiin). Kanava aukeaa jo ennen kuin virvelin äänenpaine ehtii mikrofonille!

Lofi-mikrofoni

Laita joku halpa mikrofoni setin eteen ja käytä siihen runsaasti säröä.

Kanavien avausjärjestys

1. Overheadit
2. Bassorumpu
3. Virveli
4. Tom tomit
5. Muut kanavat

Kaikkia raitoja ei tarvitse käyttää! Mitä vähemmän kanavia käytetään, sitä vähemmän tulee vaihevirheongelmia ja säätöä miksauksessa.

Lopuksi

Tarkasta overheadien stereokuva. Virveli ja bassorumpu eivät ole rumpusetissä samalla keskilinjalla, mutta nykyaikaisessa miksauksessa kummatkin halutaan panoroida keskelle stereokuvaa.