Miksauskäsikirja

Päivitetty 15.3.2019

Sisällys

1. Esittely
2. Alkupiste
3. Tutustuminen
4. Korvien kalibrointi raakamiksauksella
5. Miten miksaus tehdään?
6. Gatet
7. Sointumaton lisääminen
8. Aika pitää tauko
9. EQ:t
10. Melodisten soittimien EQ ja käsittely
11. Tasojen hionta
12. Viimeinen kiillotus
13. Yhteenveto

Esittely

Digitaalitekniikan ansiosta jokaisella musiikin harrastajalla on varaa hankkia laitteet, joilla on mahdollista tuottaa teknisesti täysin vertailukelpoista musiikkia. Laitteistot ja ohjelmat ovat edullisia, mutta miksaustaitoja ei pysty warettamaan vaan asia pitää opetella itse.

Suurin osa miksaamisesta perustuu perusasioiden hallitsemiseen. Koska räpin, popin, rockin ja metallin miksaamisen perussäännöt pysyvät samankaltaisina seuraavat vuodet, kannattaa ne opetella.

Jos olet aloitteleva miksaaja, niin kokeile estottomasti kaikkia mahdollisia efektejä. Musiikki on siitä ihmeellinen taiteen laji, että ei ole olemassa oikeaa tai väärää, jos asiayhteys on oikea.

Miksauskäsikirja käsittelee perusasioita, joita voi soveltaa päivittäisessä työssä, oli kyse sitten demon, oikean albumin, TV-mainoksen tai elokuvan ääniraidan tekemisestä. Ohjeet ovat jokapäiväisiä perusasioita. Jos jokin asia tuntuu oudolta, niin älä syytä tekstin kirjoittajaa vaan musiikkiteollisuutta. Näin sen valtavirta toimii.

Miksaamisen absoluuttista totuutta ei ole olemassa. Et saa aikaan maailmanluokan soundia pelkästään näitä ohjeita noudattamalla, mutta voit välttää perusvirheitä ja oppia miksaamaan paremmin ja tehokkaammin. Monet hittilevyt on äänitetty makuuhuoneissa tai treenikämpällä ilman miljoonabudjettia. Tarvitaan vain taitoa, oivaltavuutta ja tarkat korvat (jos puhutaan äänitteen tekemisestä, markkinointi ja suosituksi tuleminen riippuukin ihan muunlaisista asioista).

Joidenkin harvojen mielestä äänittäminen miksaaminen ei ole mielenkiintoista, mutta se on heidän ongelmansa ;-).

Alkupiste

Oletatan, että tarkoituksena on miksata kappale huolellisesti käyttäen siihen aikaa useita tunteja tai päivä ja että pyrkimyksenä on saada aikaan viimeisteltyä soundia tarkoituksella eikä vahingossa.

Oletaan, että äänimateriaali on moniraitaprojektina tietokoneessa ja että raidoilla on ainakin 8 raitaa rumpuja, yksi tai useampi bassoraita, kitaroita, koskettimia ja ehkä muita soittimia, laulu ja ehkä taustalauluja, perkussioraitoja ja kaiken lisäksi mausteena ehkäpä oudompia efektiraitoja.

Lisäksi oletetaan, että käytössä on kaikki perusefektit, kuten EQ:t, kaiut, kompressorit jne.

Tutustuminen

[Tämän kappaleen yli voi hypätä, jos olet toiminut itse äänittäjänä.]

Jos saat kappaleen pelkkinä raitoina (samasta kohdasta alkavat WAV-tiedostot), pitää projekti aluksi luoda. Käytä samaa näytteenottotaajuutta (sample rate) kuin mitä WAVit ovat.  Vie kaikki raidat ohjelmaan raahaamalla tai käyttämällä valikon Import Audio -komentoa (tai vastaavaa).

Lisää yhteen bussiin lyhyt kaiku ja toiseen pitempi kaiku. Muuta ei vielä tarvita.

Laita kappale soimaan loopissa.

Nosta jokainen liukusäädin keskivaiheille. Älä yritä miksata mitään tässä vaiheessa, vaan tarkasta ainoastaan, että jokaiselta raidalta tulee signaali. Nosta sellaisten kanavien tasoja, joita et voi kuulla,
ja laske niitä, jotka soivat aivan liian lujaa. Käytä panorointia (tässä vaiheessa) vapaasti raitojen siirtämiseksi pois keskilinjalta. Pidä silti bassorumpu, virvelirumpu, basso ja päälaulu keskellä.

Älä edelleenkään koske EQ- tai aux-asetuksiin.

Kuuntele kappale läpi muutaman kerran. Nimeä raidat. Merkitse kappaleen osat aikajanalle. Siirrä useita raitoja sisältävät soittimet omiin kansioihin, jotta pystyt suunnistamaan haluamallesi raidalle vaivattomasti.

Paina mieleen, mistä mikäkin raita löytyy. Tietokonepohjaisessa miksauksessa raidat näkee ruudulla helposti ja niiden sisältöäkin voi arvailla kuvan perusteella. Esim. bassorumpu on yleensä rivi tasaisia pystypalkkeja. Rumpujen overhead-raitoja hallitsevat virvelin piikit, mutta siitä voi päätellä myös, onko kyseessä hiljainen säkeistö vai reilummin soitettu kertosäe – crash-ride-pelti antaa raidalle paksumman
’pohjakohinan’ kuin suljettuun hi-hatiin soitettu komppi. Särökitararaitojen dynamiikka on pientä ja ne näyttävät melko tasaisilta paksuilta pötköiltä. Jos jokin raita näyttää tyhjältä, niin nosta sen tasoa säätämällä raidan input trim -tasoa kuullaksesi, tuleeko sieltä mitään koko kappaleen aikana. Vaihtoehtoisesti voit zoomata raitaa pystysuunnassa. Joskus samalle raidalle on laitettu eri soittimia kappaleen eri osien kohdille. Tällaisessa tapauksessa voit leikata soittimet omille uusille raidoille miksaamisen helpottamiseksi.

Nyt seuraa työn hauskin osuus!

Kuuntele tarkasti, mitä yksittäiset soittimet tuovat kappaleeseen. Onko olemassa yhteen tarkoitettuja elementtejä? Muodostavatko kaksi erillistä komppikitaraa voimakkaasti panoroituina toisiaan täydentävän kokonaisuuden? Etsi tällaisia raitoja ja hahmottele niitä stereokuvaan. Näin haetaan tuntumaa kappaleeseen ja yritetään päästä jyvälle siihen, mitä artisti ja tuottaja ovat yrittäneet hakea biisin sovituksella.

Kokeile säätää kanavien tasoa vapaasti. On tärkeää kuulla kappale kaikkien soittimien näkökulmista. Kannattaa kuunnella läpi pelkät rummut, pelkät kitarat jne., jotta saat selville, mitä asiaa niillä on. Huomioi myös ristiin huonosti keskenään toimivat raidat.  Joskus hyvä miksaus perustuu siihen, että heikoimmat lenkit on saatu haudattua piiloon toimivien juttujen taakse.

Varmista, että olet ottanut huomioon kaikki äänityksen aikana tehdyt muistiinpanot, jotta et tuhlaisi aikaa epäolennaisten asioiden säätämiseen. Ehkä bändi oli jättänyt viestin, että virvelin päälle trigattua wc-pöntön huutomisääntä ei sittenkään käytetä lopullisessa miksauksessa. Kaikkia raitoja ei tarvitse aina käyttää. Kaikkia neljäätoista kitararaita ei tarvitse väkisin tunkea miksaukseen, jos miksaus on elämää leveämpi jo kymmenellä Drop C -vireessä soitetulla särösahausraidalla.

Toinen varottava asia on ”vanhat” otot, jotka ovat unohtuneet projektitiedostoon ja joita ei ole  muistettu poistaa tarpeettomina. Joskus tarpeettomia raitoja ei ole edes merkitty. Jos löydät jonkun todella oudon kuuloisen raidan, soita artistille tai tuottajalle kysyäksesi, oliko raitaa oikeasti tarkoitus käyttää. Usein vastaus on kielteinen. Joskus (erityisesti sellaisissa projekteissa, joissa on ollut monia tuottajia) äänittäjät pelkäävät vanhojen versioiden poistamisesta ja jättävät ne talteen ”varmuuden vuoksi”. Kerran eräs tunnettu brittiläinen tuottaja Hugh Padgham sai miksattavaksi 144-raitaisen kappaleen nimeltä ”The Human League”,  jonka raitamäärä oli tolkuton vain siksi, että yksikään äänittäjä ei ollut uskaltanut poistaa edeltäjiensä työtä. Tällainen vastuun siirtäminen ja päätösten jättäminen miksaajalle on epäreilua miksaajaa kohtaan. Tätä kannattaa miettiä myös, vaikka äänittäisi ja miksaisi itse omat kappaleensa. Soundipäätökset on tehtävä ennemmin tai myöhemmin. Jos kaikki jättää auki, niin mikasus voi olla loputtoman pitkä suo. Yritä mieluummin löytää hyvät soundit heti äänitysvaiheessa!

Tässä vaiheessa sinulla pitäisi olla aika hyvä kuva siitä, miten biisi on tarkoitettu niputettavaksi yhteen. Jos pää kumisee tyhjyyttään, eikä sinulla ole mitään hajua siitä, miten biisi saadaan säälliseen kuntoon, niin jatka vielä raitojen kanssa leikkimistä. Et ole ehkä vielä ymmärtänyt kappaleen luonnetta ja asioita, joilla se saadaan kuulostamaan hyvältä.

Jos olet sitä mieltä, että biisi ei miksaamalla parane, niin neuvottele asiasta diplomaattisesti bändin/tuottajan kanssa. Kysy bändiltä/tuottajalta, että mitä oltiin hakemassa. Tällaisissa tapauksissa apua on saada, koska kyseessä on heille tärkeä asia.

Kuuntele soittimien lisäksi kappaleen sanat ja ymmärrä sen sisältämä tunnelataus.

Kun mielessäsi on kappaleen ’kartta’ ja tiedät, millaisista palasista se on rakennettu, niin olet MELKEIN valmis aloittamaan itse miksaamisen.

Miten miksaus tehdään?

Tämä lienee se perimmäinen kysymys…  Asiaa ei tarvitse ajatella teknisesti: käytä intuitiotasi vaikkapa puoli tuntia kerrallaan, pidä tauko, kuuntele biisi läpi uusin korvin ja toista tätä, kunnes miksaus on valmis. Helppoa! 🙂

Miksauksen valmistuttua, muiden jo lähdettyä kotiin, kannattaa tutkia, mitä TODELLA tuli tehdyksi. Tutki taajuusvastetta ja dynamiikkaa. Miksaus kuulostaa hyvältä. Näyttääkö se myös hyvältä? Onko taajuusvasteessa yritetty korostaa liikaa bassoa huomaamatta, että monitoroinnissa ei ollut subwooferia päällä? Onko trebleä korostettu liikaa, koska biisiä on miksattu 10 tuntia putkeen ja korvat ovat puutuneet?

Korvien kalibrointi raakamiksauksella

Edellisessä vaiheessa projektin raidat ovat tulleet tutuiksi. Säädä nyt raitojen tasot niin, että kaikki kuulostaa suunnilleen hyvältä. Panoroi soittimia jonkin verran (niitä muutellaan vielä
myöhemmin) ja lisää kaikille sopiville raidoille eri määriä pitkiä ja lyhyitä kaikuja. Lyhyt kaiku työntää ääntä kauemmaksi. Pitkä kaiku saa äänen ”kellumaan”. Tee tämä vaihe nopeasti.

Kuuntele tuttuja, hyvältä kuulostavia biisejä. Kuuntele asioita, jotka kuulostavat samankaltaiselta kuin se, mihin olet itse pyrkimässä, mutta etsi myös täysin poikkeavia juttuja. Tarkoitus on saada vertailupohjaa omalle miksaukselle.

Tämä on todellakin vain korvien totuttamista. On tiedettävä, miltä monitorit kuulostavat käyttämässäsi studiossa tietyssä mielentilassa. Tämä on todella tärkeää! Korvat toimivat eri tavalla virkeänä ja väsyneenä. On tiedostettava miksaushetkellä vallitseva kuulemisen ”laatu” ja siihen auttaa tuttujen levyjen kuuntelu. Referenssikappaleiden ei tarvitse olla edes muiden tekemiä – edellisen päivän
omat miksaukset ovat yhtä käyttökelpoisia.

Kuuntele miksaus uudestaan korvien kalibroinnin jälkeen ja tee siihen mieleen tulevat muutokset.

Miksaaminen

Nyt aloitetaan varsinainen miksaaminen. Jotkut lukijat ovat hypänneet suoraan tähän kohtaan ja ajatelleet, että tämä on hyvä aloittaa. Jos kuulut tuohon joukkoon, niin olet vaikeuksissa. Olen itsekin tehnyt seuraavat virheet:

• Jos et tutustu kappaleen raitoihin, voit jäädä miksaamaan tuntikausiksi maailman parasta bassarisoundia ja huomata sen jälkeen – muita instrumentteja
  miksaukseen lisätessäsi, että se olikin demoraita, joka ei kuulu miksaukseen.
• Samoin voit miksata melkein koko biisin valmiiksi ja lopulta lauluraitoja lisätessäsi huomaatkin, että ”black metal band meets country vocalist” ei ole julkaisukelpoista kamaa.
• Vielä pahempaa: voit saada 90% miksauksesta valmiiksi, enää
  pari soitinta jäljellä (ehkä vain laulu) – ja tajuat, että loput raidat eivät mahdu jo valmiiksi tehtyihin taustoihin. Tilanne on tuskallinen ja hankala; nyt täytyy päättää, pitääkö loput raidat yrittää
  vain tunkea hiljaiselle miksaukseen vai pitääkö balanssi miettiä kokonaan uusiksi.

Tunnet biisin. Tiedät, mitä olet hakemassa. Miten miksaus tehdään?

Tämän selittäminen on suhteellisen helppoa. Käydään läpi jokainen raita, parannetaan niiden soundia ja kuunnellaan, miten ne sopivat miksaukseen. Jokaista raitaa pitää yleensä säätää muutaman kerran ennen miksauksen hahmottumista.

Kun olet lopettanut, niin kaikkien soittimien pitäisi kuulostaa siltä kuin ne olisivat osa samaa kappaletta, ”yhtä nyrkkiä”. Tämän saavuttaminen on vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa. Normaalisti on ainakin yksi tai kaksi asiaa, jotka eivät tunnu istuvan muuhun miksaukseen.

Missä järjestyksessä soittimet laitetaan miksaukseen?
Huom! Tämä osa ei päde nykyaikaiseen räp-tuotantoon, koska se elää tuotannollisesti omalla saarekkeella verrattuna perinteisempään bändimusiikkiin. Ei tehdä siitä ongelmaa, koska räp- ja hiphop-tuottajat eivät todennäköisesti lue tätä opasta kuitenkaan…

Tavallisesti rummut ja basso ovat jokaisen biisin selkäranka ja laulu on biisin tärkein asia. Kokeil rakentaa miksaus käyttäen musiikillisia kerroksia. Raidan soundia hiotaan kuuntelemalla sitä soolona ja vertaamalla sitä jo valmiiksi saatuihin raitoihin soittamalla kaikkia yhdessä. Tyypillinen   työskentelyjärjestys on seuraavanlainen:

1. Rummut
2. Basso
3. Komppiraidat (koskettimet tai komppikitara)
4. Soolot (melodiat, soolokitarat, muut koskettimet, jne.)
5. Muut mausteet (torvisektiot, efektit, jne. äänet, jotka eivät kanna biisiä)
6. Perkussiot
7. Laulu
8. Taustalaulut

Yleenssä yllä oleva lista käydään läpi muutaman kerran.

Sitten eteenpäin:

1. Turhien raitojen osien poistaminen (mute tms. tapa laittaa osa raidasta hiljaiseksi)
2. Miksausautomaation tekeminen
3. Koko miksauksen kompressointi (aloita varovasti)
4. Tasojen hienosäätö
5. Kappaleen miksaus yhdeksi stereoraidaksi
6. Tauko yön yli
7. Kaikkien asioiden tarkastus seuraavana päivänä

Joskus tekee mieli lisätä master-bussiin EQ. Se ei ole kuitenkaan hyvä idea miksausvaiheessa. Stereomiksausta voi korjata EQ:lla myöhemmin. Jos käy ilmi, että EQ:n asetukset jättivät toivomisen varaa, niin sen korjaaminen jälkikäteen on vaikeaa. Työ on paras jättää masteroijalle. Sen sijaan ei ole pahasta kompressoida miksausta hienovaraisesti. Pieni kompressointi vaikuttaa jonkin verran raitojen väliseen tasapainoon, joten yleensä kompressointi halutaan tehdä ennen lopullista, erittäin hienovaraista desibelin kymmenyksiin menevää tasojen säätämistä. Tarkastellaan prosessia yksityiskohtaisemmin.

Rummut

Seuraavassa on tärkeitä ”fiilisasioita”, jotka täytyy pitää mielessä rumpuraitoja työstettäessä. Tämäkin kohta on riippuvainen musiikin tyylilajista, joten pidetään ohjetta pikemminkin suuntaa antavana kuin kiveen hakattuna totuutena.

• Rumpusoundien pitää sopia kappaleen luonteeseen.
• Rumpujen pitää kuulostaa yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Erityisesti
  bassorummun ja virvelirummun pitää kuulostaa luonnolliselta parilta.
• Pop-kappaleessa rummut ovat ”puhtaita” ja ”tiukkoja” ja niissä pitää olla voimaa.
• Rummut voivat olla epätarkasti soitetut, mutta ne eivät saa olla koskaan
  löysän kuuloiset.
• Rumpujen pitää olla tarpeeksi voimakkaat rytmin tuntemiseksi ilman että ne peittävät muut soittimet allensa. Räp ja hip-hop: rummut täysille.
• Rummuissa pitää olla dynamiikkaa. Ne eivät saa olla monotoniset (tähän voi vaikuttaa pienillä tasonsäädöillä).
• Bassorumpu ja virvelirumpu sijoitetaan tavallisesti keskelle. Joskus virveliä panoroidaan hieman sivulle, jolloin se antaa tilaa laululle. Hi-hat on normaalisti panoroitu 50% sivulle. Räp ja hip-hop: mikä tahansa on OK.
• Kaksi ylätomia on normaalisti panoroitu symmetrisesti keskikohdasta katsottuna, ja lattia-tom kauemmaksi sivulle.
• Liian leveät tom-fillit ovat häiritseviä. Emme ole enää 70-luvulla. Räp ja hip-hop: 100% panorointi  on OK.
• Rumpusetissä on hyvä olla vähintään kaksi eri peltiä eri kohdissa stereokuvaa.
• Pellit eivät saa olla liian laidoilla. 50-75% panorointi on riittävä.
• Jos rummuista on äänitetty ambienssiraidat, niin varmista, että ne eivät häviä kuunneltaessa miksausta monona. Jos ne katoavat, niin älä miksaa niitä leveäksi stereokuvaan.
• Bassorummun tai virvelin kaiuttaminen kuulostaa hyvältä, jos TOINEN niistä on monona (tällä saadaan mielenkiintoinen ”lähellä / levällään”-stereokuvaefekti). Kuuntele monia eri popkappaleita kuullaksesi, kuinka paljon tätä kikkaa käytetään.
• Jos haluat ajaa tom-raidat expanderin tai gaten läpi, niin varmista, että rumpusetin stereokuva ei häiriinny silloin, kun kaikki tom-kanavat ovat auki tai kiinni. Ride-pellin vuoto lattia-tom-raitaan voi joskus aiheuttaa hankaluuksia. Mieluummin enemmän vuotoa kuin häiritsevä pellin sihahdus tom-raidan gaten auetessa.
• Stereo-symbaaliraita on joskus tarkoitettu myös rumpujen ambienssiraidaksi.
  Säädä peltien ja rumpujen ambienssin taso highpass-leikkurilla.

Rumpusoundivinkkejä

• Erityisesti oikeiden bassorumpujen tuottamat taajuudet voivat olla ongelmallisia, jos mikitetyssä soundissa ei ole riittävästi iskuvoimaa. Aluksi bassorummusta kannattaa leikata vähän alapäätä ja nostaa sen tasoa. Näin soundi saadaan ”hengittämään” helpommin. Yritä korostaa 3-4 kHz aluetta suhteellisen kapealla parametrisella EQ:lla. Jos bassorumpu on soitettu epätasaisesti, aja se kompressorin läpi raidan tasoittamiseksi käyttäen lähes limitoivaa kompressointia hitaalla attackilla. Menetelmällä voidaan saada bassorummusta todella voimakas jysähdys! Tällöin on kuitenkin pidettävä silmällä master-tasoja
  ja olla valmiina ajamaan koko miksaus tarvittaessa limitterin läpi. Tällainen bassorummun kompressointi toimii usein parhaiten ennen taajuuskorjainta (joka on epätavallista kompressoinnissa). Käytettäessä samplattua tai analogista rumpukonetta (ts. ei oikeasti soitettua, oikean rumpalin soittamaa rumpusettiä)
  voidaan HYVIN LYHYELLä kaiulla saada bassorumpuun lisää ilmaa menettämättä sen voimaa. Popissa bassorummun pitää tyylistä riippuen tuntua siltä kuin kuuntelijaa lyötäisiin johonkin jalkojen ja rintakehän väliin. Drum’n’bass-tyylissä bassorummun pitää potkia munien ja nivustaipeiden väliin, kun taas rockissa
  enemmän vatsaan ja rintaan.
• Vielä yksi kikka, jota voi yrittää bassorumpuun, on laittaa siihen lyhyt, 1-5 ms viive. Tämä aiheuttaa kampasuodatusefektin, joka vähentää alapäätä, mutta korostaa yläpäätä. Yritä lisätä pienen pieni määrä feedbackia (kokeile sekä positiivista että negatiivista feedbackia, jos sitä voi säätää). Tämä ei ole mikään perinteinen viive-efekti. Viivettä käytetään tässä tapauksessa outona bassorummun taajuuskorjaimena. Menetelmän lopputulosta ei voi arvata ennalta, se riippuu viive-efektille syötettävästä signaalista. Kokeile sitä aika ajoin kuullaksesi, mitä sillä saa aikaan.
• Virvelirummut ovat aina ongelmallisia. Suurin osa bassorumpuohjeista pätee myös virvelille, vaikkakin virveleihin täytyy yleensä lisätä alapäätä leikkaamisen sijaan. Virvelin ala- ja yläpään korostaminen tekee soundista aggressiivisemman kuin keskialueen leikkaaminen, joka olisi ”teoreettisesti oikeampi” tapa hoitaa asia. Keskialueen poistaminen virvelistä tekee siitä liian pehmeän ja hillityn. Virveleihin voi usein lisätä paljon lyhyttä kaikua ja kohtalaisen määrän pitkää kaikua. Popissa virvelin pitää kuulostaa siltä kuin se löisi kuulijaa kasvoille ja rintaan. Drum’n’bass-tyylissä virvelin pitää olla fyysisesti korkeammalla kuin rockissa.
• Tomeista pitää yleensä leikata hieman alapäätä, jotta niissä olisi enemmän ilmaa ja voimaa yläpäässä. Jos äänitteessä on oikea rumpusetti, niin vältä lisäämästä liikaa yläpäätä tomiraidoille, koska tom-raitojen peltivuodot voivat korostua liikaa. Alapään leikkaus yhdistettynä yläkeskialueen korostamiseen on paras lähestymistapa. Tomien kaiku on samankaltainen kuin virvelillä, mutta paino on enemmän pitkässä kaiussa. Kaiun määrä yleensä vähän pienempi kuin virvelillä.
• Hi-hat ja pellit, toisin kuin rummut, toimivat usein parhaiten ”vähentävällä” taajuuskorjauksella. Saat terveen kuuloiset pellit leikkaamalla siitä alapäät ja keskialueet. Aivan ylimpien diskanttien korostaminen tekee pelleistä liian aggressiivisen ja liian pienen kuuloiset jopa rankassa rockissa. Lisäksi se ylikorostaa peltien dynamiikkaa ja tuntuu usein lisäävän epämusikaalista, muuta miksausta häiritsevää säröä.
  Jos pellit ovat liian lyhyen kuuloiset, yritä lisätä niihin pitkää kaikua. Tämä ei toimi hyvin oikealla rumpusetillä, koska se sumentaa muita
  rumpuja rumpusetin äänityksessä tapahtuvien luonnollisten vuotojen takia. Kokeile tehdä peltiraidoista rinnakkainen raita ja kompressoida se täysin lyttyyn. Lisää sitä sen verran, että peltien hännät kuuluvat tarpeeksi.

Rumpujen tarkastus

Kun rumpusoundit ovat valmiit, niin sen vain tietää. Rumpujen pitää toimia alusta loppuun siten, että kappale soljuu eteenpäin hyvillä soundeilla ja voimakkaalla tunteella (myös hiljaisessa kappaleessa). Kaikkien rumpujen pitää kuulostaa siltä kuin ne olisivat yhtä soitinta ja jokaisen rummun soundin pitää olla riittävän yksityiskohtainen, jotta sen voi poimia miksauksen stereokuvasta. Jokaisen rummun ja pellin soundin yksityiskohdan ja panoroinnin pitää olla tarkka ja viimeistelty. Jos pääset asiaan vaikuttamaan, niin pidä huoli siitä, että rummut on äänitetty parhaiden mahdollisten etuasteiden kautta – huono miksauspöytä tekee soundin
päälle utuisen verhon, jota ei miksaamalla pysty mitenkään poistamaan!

Vältä ylileveitä rumpuja!

On vältettävä rumpujen levittämistä epätodellisen laajalle stereokuvaan. Vuotojen takia tätä tapahtuu paljon oikeiden rumpujen kanssa, mutta taitavalla rumpujen taajuuskorjauksella *on* mahdollista saada aikaan tarkka ja erittäin hallittu soundi, ilman, että joudutaan tekemään kompromisseja rumpusetin soundillisen yhteneväisyyden kanssa. Rumpukoneita ja sampleja käytettäessä on haasteellista yrittää saada rummut kuulostamaan ”yhdeltä paketilta”, jotka on tarkoitettu soimaan yhdessä. Ammattirumpaleilla kuluu vuosikausia saada rumpusetti soimaan hyvin yhteen, joten on pidettävä mielessä, että yhtyeenliimautuneen rumpusoundin luominen rumpukoneen sampleilla voi vaatia taitoa. Kuvittele, miltä akustinen rumpusetti kuulostaa muutaman metrin päästä.

Basso

Rockissa basson ja rumpujen pitää istua yhteen niin hyvin, että kuulostaa melkein kuin ne olisi soittanut yksi henkilö yhdellä kertaa. Erityisesti basson ja bassorummun pitää lukittua toisiinsa ja luoda kappaleeseen tukeva alapää. Joissakin musiikkityyleissä, esim. drum&bass-tyylissä, basso saa viedä komppia eteenpäin rumpujen edellä. Pop-balladissa kiilaus ei ole sallittua! Tietokonepohjaisella miksauksella voi helposti muuttaa raidan ajoitusta kokonaisuutena tai vaikka nuotti kerrallaan, mutta jätä raitoihin edes hieman virheitä, jotta tulos ei olisi liian kliininen.

Stereobassovinkkejä

Useimmiten basso toimii parhaiten monona täysin keskelle panoroituna. Pieni määrä lyhyttä kaikua voi auttaa, mutta se voi häiritä basson hahmottamista tekemällä stereokuvasta ”epästabiilin”, kun basso pitäisi nimenomaan saada ”lukittua” tiukasti bassorumpuun.

Rock-balladeihin voidaan stereo-choruksella tehdä leveä ja pyörteinen soundi, jonka epätarkka stereokuva sopii hyvin rakkauslaulujen unelmointitunnelmiin. Efektillä saadaan plektralla soitettu basso kuulostamaan nauhattomalta.

Liian leveä basson stereokuva vaikeuttaa sen miksaamista vinyylille teknisten rajoitteiden takia. Eli jos miksaus on menossa vinyylille, niin jätä basso keskelle monoksi. Masteroija monottaisi sen joka tapauksssa. Liian lujalle jäänyt stereobasso voi aiheuttaa levysoittimen neulan hyppäämisen pois uralta.

Liian suuri basson määrä syö arvokasta miksauksen headroomia vaikeuttaen kappaleen limitoimista  mahdollisimman lujaa soivaksi. ”Harvaan soitetussa” musiikissa (drums’n’bass, reggae) tämä ei ole ongelma, mutta rockissa liiallinen basson määrä heikentää miksauksessa *kaikkia* muita soittimia, mukaan lukien laulua. Lisäksi se vaikeuttaa kappaleen kompressointia.

Bassosoundivinkkejä:

• Kuten bassorummun kanssa, monet bassoraidat hyötyvät alataajuuksien LEIKKAAMISESTA eikä korostamisesta. Toisin kuin voisi odottaa, kokonaismiksauksessa alataajuuksien leikkaamisesta johtuva basson yläharmonioiden ylikorostuminen tekee bassosta voimakkaamman kuuloisen, ei heikompaa.
• Bassot (kitarat ja koskettimet) kohisevat usein melko paljon. Niiden yläpäätä voi leikata kohinoiden pienentämiseksi melko huoletta soundin heikkenemättä. Säädä lowpass-EQ:ta koko miksausta kuunnellen.
• Joskus kappaleissa on kaksi basso-osuutta, esim. synabasso ja bassokitara. Niiden yhteen miksaaminen voi olla haastavaa, ja vain toiselle niistä pitää antaa alimmat taajuudet. Tilannetta on vaikea yleistää, koska
  se on uskalias (tietämättömyyden takia?). Kahta bassoa on vaikea saada toimimaan yhdessä ja sen saavuttamiseen voidaan tarvita paljon kokeilua. Kokeile laittaa toinen näistä huomattavasti pienemmälle kuin toinen.
• Bassokitarat tarvitsevat lähes aina kompressointia. Hiljaa soivat yksittäiset basson nuotit jättävät kappaleeseen tyhjiä aukkoja.
• Bassoon voidaan saada lisää voimaa kompressoimalla sitä rankasti hitaalla attackilla ja nopealla releasella.
• Release time ei saa olla liian nopea, ettei kompressori ala seurata itse basson aaltokäyrää yleisvoimakkuuden sijaan.
• Jos basso on erityisen huonosti soitettu bassorumpuun verrattuna, niin tähän on olemassa yksi usein käytetty äärimmäinen lääke: Lisää bassoon gate. Syötä bassorumpua gaten side-chainiin, jolloin bassorumpu ”pumppaa” bassoa. Käytä ”gain reduction”-säätöä pumppauksen määrän säätämiseen. Jos säätö puuttuu, niin miksaa pumpattu basso alkuperäisen basson kanssa. Menetelmä on ruma ja äärimmäinen, mutta sillä on pelastettu monta miksausta ja se on aika yleinen kikka.
• Hiirikättä rasittava keino on leikata ja siirrellä basson nuotteja rumpujen mukaan tiukemmin soitetuksi. Laita bassoraita bassorummun, virvelin ja overhead-raidan lähettyville ja vertaile yksittäisten iskujen alkamiskohtia. Kun olet siirtänyt jokaista nuottia ja korjannut vireen Melodynellä, voit sanoa soittaneesi basson hiirellä uusiksi :-).
• Uusissa audio-ohjelmissa on automatisoituja audioraitojen timen parannustoimintoja. Toiminnon nimi vaihtelee ohjelman mukaan – AudioSnap, Elastic Audio jne., mutta tarkoitus periaate on sama: ohjelma etsii raidalta transientit ja kohdistaa ne annettujen ohjeiden mukaisesti lähimpiin oikeisiin kohtiin. Näitä työkaluja käyttäessä täytyy pitää järki kädessä – kaikkien soittimien ei ole tarkoitus olla millisekunnilleen tarkasti taimissa metronomin kanssa. On olemassa sellainenkin yliarvostettu asia kuin groove (jota tosin ei käytetä monissa nykyään suosituissa tyylilajeissa). Ehkä epätarkkuudet kuuluvat biisin rytmiin? Ole varma aikeistasi ennen kuin laitat biisin timen perusremonttiin! Tallenna projektista varmuuskopio ennen muutoksia.

Basson tarkastus:

Basson soundi on oikea silloin kun se tuntuu voimakkaalta ja puhtaalta, ja se tuntuu tukevan muuta kappaletta. Sen pitäisi korostaa rumpuja ja sitoa miksausta. Sen pitää olla erillään bassorummusta, mutta ei liikaa, koska basson pitää toimia sen kanssa parina. Basson ”tunteminen” on tärkeämpää kuin se, miltä se kuulostaa. Kuulokekuuntelulla saa hyvän basson vain sattumalta.

Kun basso ja rummut on säädetty, niiden pitää kuulostaa ”yhdeltä”.

Gatet

Gate on efekti, joka päästää läpi äänisignaalia sen ylittäessä säädetyn raja-arvon (threshold). Gatella voidaan poistaa turhat kohinat ja vuodot silloin, kun instrumenttia ei soiteta. Instrumenttia soitettaessa kuuluu luonnollisesti myös taustakohina. Normaalisti tästä ei ole haittaa, koska soitin peittää kohinan alleen. Gatea voidaan käyttää rumpujen lähimikkien siivoamiseen.

Jos käytät masterointikompressoria, niin sen sisäänrakennetulla gatella on helppoa ja nopeata poistaa kappaleen alkua edeltävä kohina. Aikaa säästyy, kun tiedostoa ei tarvitse editoida enää myöhemmin. Huomaa kuitenkin, että jos kappaleen keskellä on todella hiljaisia suvantoja, voi gate purra kiinni myös niihin. Threshold-arvon ohjelmoinnilla tästäkin päästään eroon, mutta menetelmä ei ole enää yhtään helpompi kuin koko kappaleen Master-bussin volume-automaation tekeminen.

Monissa tapauksissa automaattista gatea parempi tapa vaimentaa raidan turhia häiriöitä on sen manuaalinen muokkaus. Turhat osat voi joko poistaa editorilla tai ohjelmoimalla automaattinen volume automaatio tai mutemiksaus.

Gatet ovat käyttökelpoisia silloin, kun käsiteltävää signaalia tulee ja menee koko ajan – rummut ovat tästä esimerkkitapaus. Virveliraidan puhdistaminen manuaalisesti liukusäätimellä ei ole käytännöllistä, mutta gate hoitaa työn siististi ja tehokkaasti.

Gatea voidaan soveltaa rumpuihin ainakin viidellä eri tavalla:

• samplattujen rumpujen ajaminen gaten läpi niiden jälkisoinnin lyhentämiseksi
• 80-luvun ”gated reverbin” tekeminen
• vuotojen eliminointi
• resonanssiäänien eliminointi
• kliinisen puhtaan rumpusoundin tekeminen

Tarkastellaan yksityiskohtaisemmin jokaista käyttötapaa.

Aina kun rumpuja ajetaan gaten läpi, pitää attack-aika asettaa mahdollisimman lyhyeksi (2 ms). Edistyneissä gateissa on Look ahead -toiminto, jonka avulla gate saadaan aukeamaan jo ennen transienttia. Tällainen on erittäin hyvä ominaisuus rumpujen käsittelyyn, koska niissä transienttien säilyminen on erityisen tärkeää.

Samplattujen rumpujen ajaminen gaten läpi niiden jälkisoinnin lyhentämiseksi

Sample-pohjaisiin rumpuihin ei kannata käyttää gatea kohinan vähentämiseksi, koska kohinan määrä niissä ei ole yleensä merkittävä (paitsi jos samplet on otettu jo valmiiksi kohisevalta äänitteeltä). Miksatessa gatella voidaan kuitenkin lyhentää esim. jo äänitetyn samplatun virvelirummun pituutta, jota ei voi muuttaa enää muuten kuin käyttämällä alkuperäistä sampleria tai rumpukonetta. Tärkeimmät gaten säädöt ovat hold (pito) ja erityisesti release (vapautusaika).

”Gated reverbin” tekeminen

Takaisin 80-luvulle! Nykyään useimpien digitaalisten kaikulaitteiden tehdasasetuksistakin löytyy ”gated reverb”, joten tarve tehdä efekti manuaalisesti on lähes kokonaan kadonnut. Ennen tämä olisi pitänyt tehdä syöttämällä stereokaikupaluu linkitettyyn gatepariin ja syöttää gaten avaava kaiuton, triggerinä toimiva virvelisignaali kummankin gaten side chainiin. Menetelmässä pitää käyttää gatea, jossa on tarkka ”hold”-säätö – joka pitää portin auki avaamisen jälkeen – ”geitatun” soundin pituuden säätämiseksi. Nopealle säädetty ”release”-asetus suhteellisen pitkän ”hold”-asetuksen jälkeen antaa dramaattisimman lopputuloksen. Normaalisti tarkalleen yhden iskun tai puolen iskun pituinen soundi kuulostaa oikealta.

Rumpujen mahdollisten ambienssiraitojen kompressoinnilla voidaan saada aikaan erityisen voimakkaasti soivan kuuloinen rumpusetti, ja ”gated reverbin” tapaan tehtävällä ”stereogeittauksella” voidaan efektiä vielä korostaa.

Vuotojen eliminointi

Oikeita rumpuja äänitettäessä useimmat mikrofonit keräävät runsaasti myös viereisten rumpujen ääniä. Tämä voi rajoittaa merkittävästi rummun taajuuskorjailua vaikuttamatta koko rumpusetin balanssiin. Lisäämällä jokaiselle rummulle erilliset gatet saadaan lisää joustavuutta. Tässä on kuitenkin muutama ongelma.

Rumpujen taajuuskorjaaminen voi aiheuttaa sen, että raidalla olevat vuotoäänet laukaisevat gaten auki väärään aikaan. Jos taas kynnystasoa (threshold) nostetaan kompensoimiseksi, saattavat oikeat rumpuiskut jäädä raja-arvon alapuolelle. Klassinen esimerkki tästä ongelmasta on äänekäs hi-hat, joka aiheuttaa taajuuskorjaimella runsaasti yläpäästä korostetun virvelin (jotta saataisiin kirkkaampi virvelisoundi) aukeamisen virveli-iskun sijasta hi-hat-iskulla. Yksi ratkaisu tähän on laittaa virveliin gate ennen EQ:ta. Joissakin gateissa on yksinkertainen EQ, jolla voidaan asetella triggaamiseen käytettävä taajuusalue; esim. korkeiden taajuuksien poisto hi-hat-ongelman poistamiseksi edellä mainitussa tapauksessa.

Resonanssiäänien eliminointi

Resonanssi liittyy vuoto-ongelmaan. Oikean rumpusetin rumpujen kalvot resonoivat keskenään. Esimerkiksi bassorummun polkaisusta aiheutuva ilman paineaalto saa tom-tomien kalvot resonoimaan (kumiseva ääni). Samoin bassorummun polkaisu saa virvelin maton ”ritisemään” ja lopputuloksena miksauksessa saattaa olla ritisevän kuuloinen bassorumpu. Gatella eliminoidaan tämäntapaisia ei-toivottuja ääniä. Jos gaten käyttö tekee soundista liian puhtaan, säätämällä efektin Gain reduction -määrää pienemmäksi on mahdollista jättää gate jonkin verran auki. Tästä käytetään termiä ”soft gating” tai ”expandointi”. Expander on toimintaperiaatteeltaan kompressorin vastakohta. Gate on tavallaan äärimmäinen expander: dynamiikkana joko kaikki tai ei mitään.

Resonanssiäänien poisto rummuista on samanlainen kuin vuotojen poisto. Merkittävä ero on siinä, että taajuuskorjattaessa sidechainin triggerisignaalia pitää joskus tehdä päinvastoin kuin vuotojen kanssa. Esimeriksi tomien resonanssien poistamiseksi on käytettävä triggaussignaalia, josta on poistettu sekä ala- että yläpää — muutoin sekä resonanssin kuminaääni että esimerkiksi hi-hat voisivat laukaista gaten auki väärään aikaan.

Gaten käyttö runsaasti vuotavaan rumpusettin

Gaten käyttö ei takaa automaattisesti puhtaita rumpusoundeja. Puhtaasti soiva rumpusetti on paras ratkaisu. Sitä äänitettäessä on paljon parempi antaa rumpalin yrittää etsiä ja eliminoida resonanssit kuin ajatella, että ne voidaan kyllä puhdistaa miksatessa. Joskus pelkästään rumpujen huolellisella virityksellä vältetään resonanssit ja ritinät. Myös teipillä, kankaanpalasilla tai Moon Gelillä (sinisiä tahmeita 1,5 x 3 cm palasia) voidaan vaimentaa kalvoja, vähentää niiden sointia ja saada setti siten kuulostamaan ”tiukemmalta”. Joskus aikataulut ovat valitettavasti liian kireät huolellisen äänityksen valmisteluun ja soundi pitää korjata myöhemmin.

Tom-raidat voi jättää kokonaan auki. Niistä tulevat vuodot saattavat liimata rumpusettiä yhteen juuri niin kuin äänittäjä on tarkoittanut. Toisaalta on mahdollista käyttää automaatiota siten, että kanava aukaistaan vain, kun tulossa on tom-filli. Jos rumpusetistä tulee tällä tavalla liian keinotekoisen kuuloinen, on mahdollista käyttää täydellistä kanavan vaimentamista pehmeämpää ratkaisua ja vaimentaa raitaa pehmeästi tom-fillien ulkopuolella. Tämä on mielestäni parempi ratkaisu kuin mahdollisimman kokonaisvaltainen kohinaportin käyttö, koska muussa tapauksessa koko rumpusetin stereokuva voi muuttua tom tom -fillejä soitettaessa. Toinen mahdollinen ratkaisu on ajaa tom tom -raidat gaten läpi stereoparina, ei yksittäin. Joskus se toimii, mutta usein ei.

Kliinisen puhtaan rumpusoundin tekeminen

Jos vuodot ja resonanssit eivät olisikaan merkittävä ongelma, niin nekin voidaan poistaa ajamalla jokainen rumpu gaten läpi (expandoi jopa overhead-pari). Tällä tavalla saadaan aikaan kliinisen puhtaat rumpusoundit, mutta samalla menetetään soundin ”elämä”, ”livefiilis”, ja rumpuihin täytyy luultavasti lisätä runsaasti lyhyttä kaikua soundien elvyttämiseksi. Lopputulos on luultavasti keinotekoinen.

Yhteenveto gaten käytöstä rumpuihin

Kuten voi huomata, gaten käyttö rumpuihin on hyvin työlästä. Jos yrität vain siistiä rumpusoundia hieman, harkitse yksinkertaisesti tom-raitojen rumpufillien välisen ajan vaimentamista miksausautomaatiolla (kuuntele soundin muutos mykistämällä ja palauttamalla ääni esim. virveli-iskujen kohdalla). Normaalisti tämä riittää rumpusoundien tiukentamiseksi. Gaten käyttö kaikkiin tom-raitoihin ei yleensä ole välttämätöntä, ja se voi saada rumpusoundit kuulostamaan keinotekoisilta ja epäluonnollisilta.

Parhaassa tapauksessa rumpuihin ei tarvitse yhtäkään gatea.

Laitat gateja tai et, niin päätä asia miksauksen tässä vaiheessa. Jos lisäät niitä rumpuihin myöhemmin, voi koko miksauksen tunnelma muuttua kiusallisella tavalla.

Sointumaton lisääminen

Kaikissa kappaleissa ei ole sointumattoa. Joissakin kappaleissa kaikki vastuu on annettu soolosoittimille. Hyvä sointumattosoundi antaa kuitenkin lisää pohjaa kappaleelle ja se voi myös peittää suuren määrän muiden soittimien pikkuvirheitä. Se on yksinkertainen ja tehokas tapa saada kappale kuulostamaan ”täydeltä”.

Sointumatto on (korostetun) yksinkertainen keski- ja alarekisteristä, kappaleen alusta loppuun kestävä soinnutus. Soitin voi olla mikä vain, mutta tavallisesti se on kitara tai koskettimet. Se äänitetään tavallisesti stereona; joko koskettimista suoraan stereona, efekteillä äänityksen aikana (stereo chorus kitaraan) tai kitaroiden ollessa kyseessä, tuplaamalla kaksi ottoa ja panoroimalla ne vasemmalle ja oikealle.

Jos sointumattoa käytetään, niin se on kappaleen ehdoton soundin ja tunnelman luoja, koska normaalisti kaikki muut soittimet on sovitettu ja soitettu sen päälle. Sointumatto on alusta, jonka päälle muut soittimet lisätään. Kokeile välillä hiljentää sointumatto ja kuuntele, mitä tapahtuu. Tuntuu kuin joku olisi kirjaimellisesti vetänyt maton jalkojesi alta! Kappale ilman sointumattoa kuulostaa tyhjältä.

Haastena on saada sointumatosta lämmin, leveä ja täyteläinen, mutta kuitenkin läpinäkyvä. Läpinäkyvyyttä tarvitaan, jotta muille soittimille jää tilaa miksaukseen. Jos se kuulostaa yhtään liian raskaalta, niin se tulee myöhemmin miksaukseen tulevien, muiden soittimien tielle, joten läpinäkyvyys täytyy saada aikaan NYT eikä vasta muita soittimia lisätessä.

Sointumaton tulee kuulostaa kuin lämpimältä viltiltä, joka on kiedottu kappaleen ympärille. Mielestäni tämä ei ole liioiteltu vertauskuva, koska minusta kaikki sointumatot kuulostavat sellaisilta. Sointumaton tulee täyttää äänimaisema ilman, että sen soundissa olisi erityistä omaa luonnetta. Jos sille annetaan liikaa luonnetta, niin se erottuu kaikista myöhemmin lisättävistä soittimista. Koska sointumatto on äänessä koko kappaleen ajan alusta loppuun, se voi alkaa kyllästyttää liikaa kuultuna. Ne ovat ensisijaisesti kappaleen rakenteellinen tuki.

Stereosointumattovinkkejä:

• Tarkastus kuulokkeilla. Monet kosketinsointumatot ovat usein liian leveitä kuulokekuunteluun, tuntuvat epämukavilta ja voivat olla liikaa kallellaan jommalle kummalle puolelle stereokuvaa. Kavenna stereokuvaa tarvittaessa.
• Joissakin kappaleissa on kaksi raitaa stereokuvan luomista varten. Ne ovat usein kitaroilla soitettuja komppiraitoja, jotka on tarkoitettu panoroitavaksi vasemmalle ja oikealle. Tällaiset osat voivat kuulostaa todella hyviltä, mutta usein ne toimivat parhaiten, jos niitä ei ole panoroitu täysin sivuille, koska
  ne kuulostaisivat liian leveältä, ja kahden kitararaidan päällekkäin soimisen aiheuttama chorus-soundi jäisi saamatta.
• Jos todella haluat panoroida kaksi toisistaan riippumatonta kitararaitaa täysin laidoille, niin voit paksuntaa niiden soundia yksinkertaisella tekniikalla. Lisää vasemmanpuoleiseen kitaraan yksinkertainen chorus ja panoroi efekti 50% oikealle stereokuvan keskikohdasta. Lisää oikeanpuoleiseen kitaraan
  samalla tavalla toinen, pelkkää efektiä sisältävä yksinkertainen chorus ja palauta efekti 50% vasemmalle stereokuvasta. Usein tämä toimii, mutta joskus se kuulostaa liioitellulta. Vaihda kitararaitojen kuivan ja efektoidun signaalin panoroinnit keskenään, ja pienennä efektoitujen osien äänentasoa hienovaraisemman
  vaikutelman luomiseksi.
• Jos käytettävissä on vain yhdellä monoraidalla oleva sointumatto, niin tavallisesti on vaivan arvoista tehdä siitä korkealaatuisella stereo-choruksella leveäsoundinen stereoversio.
• Jos kaksi eri soitinta soittaa ”täytteeksi” tarkoitettuja sointukudoksia yhtä aikaa, niin usein on parempi jättää niiden panorointi keskelle kuin panoroida ne sivuille, ja käyttää korkealaatuista chorusta leveän stereovaikutelman luomiseksi sen sijaan, että ne vain panoroitaisiin vasemmalle ja oikealle.
• Sointumaton pitää vaikuttaa kumpaankin korvaasi erikseen, mutta ei niin paljon, että keskelle jäisi aivan tyhjä alue. Jos olet epävarma, kavenna stereokuvaa. Tarkasta vaikutelma kuulokkeilla.

Sointumaton soundivinkkejä:

Chorus on tärkein efekti, mutta se ei missään tapauksessa saa pyöriä villinä sekamelskana stereokuvassa. Uhraa aikaa chorus-efektin eri parametrien kokeiluun ja katso, miten hienovaraiseksi pystyt tekemään soundin. Pidä viiveajat pieninä ja modulaationopeudet alhaisina, niin voit saada aikaan choruksen, joka todella laajentaa kappaleen korkeimpia taajuuksia ilman, että siitä tulee liian …öh, ”chorusmainen”!

Joihinkin soittimiin, esim. pianoon, chorus ei sovi ollenkaan. Jos pianoon laittaa chorusta, niin parhaimmillaan se kuulostaa epävireiseltä, pahimmillaan halvalta honky-tonk-pianolta. Käytä korviasi makutuomarina, tarvitaanko chorusta ollenkaan.

Reilu leikkaus suunnilleen 700-1000 hertsin kohdalta ja lievä alataajuuksien korostus laajakaistaisella taajuuskorjaimella pehmentää mitä tahansa soundia ja tekee siitä ”hifimmän” kuuloisen, joka toimii hyvänä alustana lopulle miksaukselle. Se ”hillitsee” soundia ja vaimentaa mahdollista aggressiivisuutta. Koska korkeat taajuudet voivat tulla taas esiin, se voi antaa silkinpehmeää kiiltoa sekä koskettimille että kitaroille. Varo alataajuuksien tukkeutumista.

Tarkastus:

Rummut, basso ja sointusoittimet kunnossa. Jo tässä vaiheessa miksauksen pitäisi herättää ihastusta! Sen pitää kuulostaa ”täydeltä”. Äänimaailman pitää kuulostaa niin täydeltä, että pelkän laulun lisääminen tuntuisi riittävän.

Aika pitää tauko

Nyt miksaus on puhtaan ja selkeän kuuloinen, eikä sitä ole vielä ahdettu täyteen kohta eteen tulevilla osilla. Tässä vaiheessa ei pitäisi vielä väsyttää. Tallenna projekti uudella nimellä. Tietokoneella välitallennuksia kannattaa tehdä muutenkin vähän väliä. Itselläni saattaa miksauksen jälkeen olla kymmeniä eri versioita samasta projektista.

Jos miksaus ei myöhemmin tunnu toimivan, niin tämänhetkinen miksaus on hyvä referenssi.

Kun nämä kolme palasta ovat kohdallaan, ei niiden soundia pitäisi enää muutta kuin hätätapauksessa. Basson, rumpujen ja sointusoittimien miksaus on kappaleen miksauksen loppusuoran alku – niihin kajoaminen tietäisi taas yhden kierroksen juoksemista (kävelyä, konttaamista, rämpimistä).

Tallenna projekti tässä vaiheessa kaikkine tiedostoineen varmuuskopioksi turvalliseen paikkaan. Jos kovalevy hajoaa, se hajoaa juuri kriittisimmällä hetkellä. Murphyn lait kannattaa muistaa. Tietokone voi seota. Varmuuskopio-DVD:lle voi tulla naarmu. Neuvostoliitto voi pommittaa juuri sinua. Tämän takia suosittelen äärimmäisen vakavasti maantieteellisen kopion tekemistä. Projektitiedosto on helppo saada turvaan lähettämällä sen vaikkapa itselleen webmailiin, jolloin se jää ”turvaan” jonkun kasvottoman monikansallisen yhtiön palvelimille.

Pitkäaikainen varmuuskopion säilytys Maassa on riskialtista. Jo parin miljardin vuoden kuluttua Aurinko porottaa Maan kuivaksi. Lopulta Auringon paisuessa punaiseksi jättiläiseksi saattaa Maa jäädä Auringon sisälle. Viimeistään tuolloin DVD:t ja pilvirakenteiset tallennusratkaisut toimivat epävarmasti. Viisainta olisikin lähettää varmuuskopio miksauksesta juuri nyt vähintään Marsin kiertoradalle, jotta voit palata niihin paljon myöhemmin.

Ulkoavaruudessa tietoturvauhka on toisaalta todellinen. Ehkä me emme ole yksin. Mitä jos vieraan sivilisaation edustajat pöllivät välimiksauksen ja vievät sen mukanaan kotiplaneetalleen saavuttaen tekemästäsi työstä kaupallista hyötyä (Maassa käytettävät tiedostomuodot lienevät universaalissa käytössä)? Tämän takia tiedosto kannattaa kryptata riittävän voimakkaalla algoritmilla.

EQ

Taajuuskorjaus (ekvalisointi, equttaminen tai lyhyemmin ilmaistuna EQ) on nykyaikaisen äänittämisen ja miksauksen perustekniikkaa. Aihetta leimaa pieni salamyhkäisyys, koska monet ammattilaiset eivät halua paljastaa tavaramerkeikseen muodostuneita salaisuuksiaan.

Jotta aihe olisi vieläkin sekavampi, niin vuosien varrella taajuuskorjaimen käytöstä on vallinnut paljon erilaisia ”absoluuttisia totuuksia”, joiden rikkominen tapahtuu vain omalla riskillä. Ylikorostettuina ”tee se soundi suoraan soittimesta, älä EQ:lla”-tyyliset säännöt voivat estää alaa opettelevia ääniteknikkoja kokeilemasta hienovaraista taajuuskorjausta niin paljon, että he liikkuvat vain ”turvallisilla vesillä”.

Myös se tosiasia, että huonolla taajuuskorjauksella voidaan pilata hyvä lähtösoundi, voi tehdä miksaajista vainoharhaisia taajuuskorjaimen käyttäjiä. Jos joku toinen äänimies yrittää säätää EQ-nuppeja, niin vainoharhainen miksaaja repii hänet pois miksauspöydän luota, koska soundi oli jo ”ihan hyväksyttävä”, ja oivaltamatta jäi se, että hänellä olisi voinut olla muita tärkeitä syitä muuttaa EQ-asetuksia.

Seuraavaa taajuuskorjausta koskevaa tekstiä voi soveltaa yhtä hyvin äänittämisen aikana kuin miksatessakin.

Taajuuskorjaimet ovat hienoja laitteita! Todellinen ongelma on niiden taitamaton käyttö – tai pikemminkin ylikäyttö, vähän niin kuin ylinäytteleminen.

Eräs lupaava bändi teki demo-CD:n. Puolet kappaleista kuulostivat hyviltä, mutta lopuissa jotakin oli vialla. Kitarat ja koskettimet säröytyivät epäluonnollisella tavalla, rummut kuulostivat siltä kuin ne olisi äänitetty C-kasetille, laulu tuntui tulevan transistoriradiosta. Miten niin huonoa jälkeä pystyy nykyaikaisilla laitteilla saamaan aikaan?

Kaiken kukkuraksi demo oli äänitetty digitaalisessa studiossa – joten huonoa soundia ei voi laittaa tekniikan piikkiin. [Kuulen tässä jo analogian nimeen vannovien vanhan liiton gurujen tuhahtavan, että digitaaliäänitykset eivät koskaan kuulosta hyviltä…]

Ongelmana on se, että kokemattomat äänittäjät tuntevat syyllisyyttä, jos äänityssessio tuntuu liian helpolta. Heistä tuntuu siltä, etteivät ole tehneet tarpeeksi työtä. Siihen on lisättävä oma kädenjälki. Aletaan ruuvata EQ:ita.

EQ:n voi kyllä laittaa jokaiseen väliin äänityksen, miksauksen ja masteroinnin aikana, kunhan se on täysin välttämätöntä tulosten saavuttamiseksi.

EQ:n käyttämien suurikokoista kappaletta äänitettäessä on tarpeellista, jotta päälleäänityksiä pystyy lisäämään nopeasti ja helposti jälkituotannon aikana. Ideaali tilanne on luoda moniraitanauhoitus, joka ”miksaa itse itseään” toiston aikana niin, että uudessa studiossa saadaan muutamassa sekunnissa aikaan todella hyvänkuuloinen monitorimiksaus.

Tällaisen äänityksen tekemiseen tarvitaan huolella säädetty EQ ja tarkkaavaista tasojen säätöä ÄÄNITYKSEN AIKANA liian hiljaisten tai äänekkäiden kohtien kompensoimiseksi.

Joskus tätä kutsutaan ”käsitoimiseksi kompressoinniksi”. On ilmiselvää, että tällöin äänittäjän on tunnettava äänitettävä materiaali hyvin tai omaksua se nopeasti ensimmäisten ottojen aikana. Suurin osa ammattilaisista (erityisesti useamman vuoden alalla työskennelleet) tekevät näin kompressointilaitteen käytön LISÄKSI.

Ongelmana on kokemattoman ääniteknikon aivan liian dramaattinen EQ:n (ja kompressorin) käyttö äänitysvaiheessa, jolloin niiden aiheuttamaa vahinkoa on vaikeaa tai mahdotonta korjata jälkikäteen. Tämän vuoksi jotkut päättelevät, että taajuuskorjaimia ei pidä käyttää. Päätelmä on totta, mutta se koskee vain taitamattomia äänimiehiä.

Sitten on olemassa jo aiemminkin mainitsemani vanhat liiton edistakat, jotka hokevat, etteivät he käytä EQ:ta koskaan. Olen päässyt todistamaan tällaisen ”gurun” toimintaa vierestä ja todennut, että jokaisella raidalla on vähintään yksi EQ!

– Sunhan ei pitänyt käyttää EQ:ta? Itse sanoit, että ne ovat pahasta.

– Aah, mutta tarkoitin vain sitä, etten ”luo” soundiani EQ:lla. Mä säädän soundin mikrofonin asennolla ja itse soittimella. Mutta tietenkin mä käytän EQ:ta kaikkiin ”normaaleihin” asioihin.

– Just.

Totuus on, että kaikki käyttävät EQ:ta. Ne ”normaalit asiat” ovat standardeja asioita, joita kaikki hyvinkoulutetut äänimiehet soveltavat jokapäiväisessä työssään.

Basson leikkaus kaikilta raidoilta, jotka eivät sitä tarvitse (myös laulu)

Nyt ei kosketa itse soundiin, vaan suojaudutaan yksinkertaisesti häiriöiltä (esim. ständin liikahtaminen, mikrofonin potkaisu, ilmastoinnin, metron, liikenteen, rakennustyömaan ym. aiheuttama jylinä jne.). Oikein tehty studion ilmastointi on hiljainen, mutta mikrofoni kuulee sen jylinän – kokeile äänittää hiljaista huonetta laajakalvoisella kondensaattorimikrofonilla +70 db tasolla, niin huomaat, että maailma kuulostaa mikrofonin korvin kovin meluisalta paikalta! (Varo kolistelematta mitään testin aikana…)

Bassotaajuuksien leikkaus suojaa jonkin verran laulun pop-ääniltä ja ulkoilmassa äänitettäessä tuulen aiheuttamalta signaalin ylikuormittumiselta. Bassotaajuuksien leikkaus on niin tärkeä ja käytännöllinen asia, että korkealuokkaisissa mikrofoneissa on sisäänrakennettu LF (low frequency) -kytkin, jolla pysäytetään turhat sub-taajuudet ennen kuin ne pääsevät edes mikrofonin etuasteelle.

Diskanttien leikkaus kaikilta raidoilta, jotka eivät sitä tarvitse

Tarkoitus ei ole nytkään muuttaa kanavan soundia, vaan välttää häiriöitä, lähinnä kohinaa. Basson, kitaroiden ja syntikoiden aivan ylimpien diskanttien leikkauksella voidaan vähentää kohinaa huomattavasti ilman, että sillä olisi muuta vaikutusta lopulliseen miksaukseen. Lisäksi jotkut soittimet, kuten sähköpianot, ovat herkkiä ulkopuolisille ultraääniä lähettäville häiriölähteille.

Tarpeettomien taajuuksien leikkaaminen sekä ala- että yläpäästä on erittäin käytännöllistä ja sillä saadaan aikaan ”puhtaammalta” kuulostava lopputulos. Huippuluokan  transistoripohjaiset miksauspöydät on varustettu jopa kanavakohtaisesti säädettävillä basso- ja diskanttisuodattimilla. Erillisissä Channel stripeissä on yleensä vähintään bassosuodin.

Taajuuksien äärilaitojen leikkaus on tärkeää myös vuotojen vähentämisessä. Esimeriksi rummut vuotavat studion jokaiseen edes vähänkin mikrofonilta näyttävään paikkaan. Vuotoja pitää yrittää eliminoida, jotta rummut eivät kuulostaisi liian kaukaisilta ja kaikuisilta. Äänitystilanteessa eliminointi tarkoittaa yleensä väliseinien, huopien, mattojen yms. sijoittelua soittohuoneeseen rumpujen eristämiseksi. Ratkaisu tukehduttaa valitettavasti kaikkien soundia. Kuivaa soundia suosivalla 70-luvulla se ei ollut ongelma, mutta nykyään kuulijat ovat tottuneet isompaan soundiin, joten huovat on heitetty pois. Rummuista tuli kaikuisammat ja huonommin kontrolloitavat, kun niiden annettiin vuotaa kaikkialle, ja kehittyneen äänentoistotekniikan takia tilavaikutelma välittyi myös levyltä soitettuna, jolloin musiikin kuuntelijat alkoivat tykätä ”suuremmasta” kaikuvasta rumpusoundista. Äärimmäinen esimerkki tästä on kompressorin ja kohinaportin laittaminen overhead-raidoille, jolloin saadaan tuttu ”Genesis”-rumpusoundi.

Hyvät äänimiehet käyttävät KORVIAAN arvioidessaan, onko jokin soundi hyvä vai huono. Arvioimiseen taas ei ole olemassa mitään sääntöjä. Tämä luova ala, jossa pitää toimia intuitiolla. Jos jokin kuulostaa hyvältä, niin sitten asiat on tehty oikein – mukaan lukien ne vaihtoehdot, että sille ei ole tehty mitään tai että EQ:n nupit on käännetty äärimmilleen (varmista, että se kuulostaa oikeasti HYVÄLTÄ, älä tee niin vain siksi, että sinusta tuntuu siltä, että niin pitäisi tehdä).

On ”teoreettisesti” oikein yrittää saada oikea lopputulos mikrofonien sijoittelulla, mutta tosielämässä maksavien asiakkaiden kanssa vaihtoehdot ovat käytännössä rajoitetut. Kokeilut tulevat ajan mittaan uran aikana, ei yksittäisen session aikana yhden bändin maksaessa tuntitaksaa siitä, että tutkit mikrofonien suuntakuvioiden vaikutusta vuotoihin. Saat sessiossa parhaimmillaan kaksi yritystä asettaa mikrofoni paikalleen, ennen kuin muusikot hermostuvat studioajan ”tuhlaamiseen”. Fix it in the mix.

Jos äänität useita muusikoita samaan aikaan, niin silloin on paras asettaa mikrofonit kompromissiksi parhaan kuuloisen soundin ja pienimmän mahdollisen vuodon välille. Kyseessä on erittäin hienovaraisesti säädettävä tasapaino (ja siihen on käytettävissä todella vähän aikaa). Ylenmäärin EQ:ta käyttävät äänittäjät suosivat vuotojen eliminointia, koska he pelkäävät, että miksausvaiheessa he pilaavat myös raidalle vuotavien instrumenttien soundin liiallisella taajuuskorjailullaan.

Toisaalta kokeneemmat äänittät ovat hämmästyttävän rauhallisia vuodoista huolimatta. He sijoittavat mikrofonit KOKONAISUUDEN kannalta parhaisiin paikkoihin ja käyttävät vain hieman EQ:ta. Koko bändi kuulostaa hyvältä. (Menetelmän rajoituksena on yksittäisten soittimien ”overdubbauksen” vaikeus, koska instrumentin soundi muodostuu oman mikrofonin lisäksi myös vuodoista. Jos korjauksia tarvitaan, niin yritä äänittää osuus kaikki mikrofonit auki heti alkuperäisen oton jälkeen!). Kokematon äänimies seuraa tällaisen viileähermoisen äänittäjän toimintaa hermoillen, vaikka lopputulos kuulostaa mahtavalta. ”Tässä on suuri riski…”

Jos käytössä on paljon hyviä mikrofoneja ja runsaasti vapaita raitoja, niin on järkevää harjoitella instrumentin äänittämistä usealla eri asennoissa olevilla mikrofonilla yhtä aikaa. Voit valita parhaan mikrofonin tähtiartistin poistuttua ja painaa sen mieleen seuraavaa samankaltaista tilannetta silmälläpitäen.

On tiedettävä keinot eri soittimien taajuusvasteen hyvältä kuulostavaan säätämiseen, on tunnettava studio (ilmastointi-/junaongelmia?), artisti (potkivatko he vahingossa bassorummun ständejä?), ympäristö (kuljettavatko paikalliset taksit flyygeleitä?), ja mikä tärkeintä – on tunnettava käytettävissä olevien taajuuskorjainten luonne (jotta tiedät, millaista vahinkoa niillä voi saada aikaan).

Muita taajuuskorjauskikkoja:

800 Hz:n leikkaus

Leikkaa 800 Hz aluetta raidoilta, jotka eivät tule tarpeeksi läpi miksauksessa. Tukkoista miksausta voidaan selkeyttää leikkaamalla tätä aluetta joka soittimesta.

Miksi kikka toimii?

Mitä 800 Hz:n alueella on? -Nuotteja, eikö vain? Lähes kaikkien miksauksessa soivien instrumenttien perusäänet ovat tällä alueella. Kun samaan tilaan tulee yhtä aikaa liian monta asiaa soitinta, niin alue menee tukkoon. 800 Hz taajuusaluetta leikkaamalla korostetaan instrumentin harmonioita – elementtejä, jotka määrittävät instrumentin luonteen ja ainutlaatuisuuden. Alat siis kuulla selkeämmin kunkin soittimen ”luonnetta” ja miksausesta tulee ”puhtaampi”.

Periaatteessa bändin ei pitäisi edes säveltää (tai roiskaista sisään sen kummemmin miettimättä) niin sotkuista musiikillista sovitusta, että alue menee tukkoon. Jos vahinko on jo tapahtunut, on käytettävä MUSIKAALISIA sovitustaitoja ja annettava kullekin instrumentille sopiva taajuusalue, jossa se ei häiritse liikaa muita.

Jos olet ”pelkkä miksaaja”, etkä ole suoraan tekemässä kappaleen sovitusta tai tuottamassa sitä, niin tähän ei juuri voi vaikuttaa. Jos olet tekemässä uudelleenmiksausta ja pidät tärkeänä, että kaikki alkuperäiset osat pitää ottaa mukaan, niin silloin 800 Hz:n leikkauskikasta saattaa olla hyötyä. Huomaa, että 800 Hz on vain suuntaa antava lukema. Etsi kunkin instrumentin leikattavat kohdat kuunnellen tai visuaalista EQ:ta käyttäen.

Seuraavassa seitsemän taajuuskorjauksen pääasiallista käyttötapaa miksatessa (ja myös äänittäessä):

• kohinan eliminointi
• harmonoiden vaimentaminen
• soundin laajennus
• bong ja boff
• etäisyyden asettelu
• ”tilan” luominen miksaukseen
• automaattimiksauksen ”tasonsäätö”

Selitän näiden merkitykset, mutta ensin:

Taajuuskorjaintyypit

Taajuuskorjaukseen on olemassa monia erilaisia taajuuskorjaimia. Niitä ovat (hienovaraisuusjärjestyksessä):

Suodattimet

Yksinkertaiset suodattimet ovat äärimmäisen käyttökelposia miksatessa ja äänitettäessä. Ne tunnetaan nimillä ylipäästösuodin ja alipäästösuodin (high pass filter, low pass filter). Miksauspöydässä on yleensä yksi painonappi alataajuuksien suodattamiseen (high pass), tai ehkä kaksi LF- ja HF-merkinnöillä varustettua nuppia. Niillä säädetään signaalista suodatettavien ala- ja ylätaajuuksien rajataajuutta. Rajataajuuden jyrkkyyttä ei miksauspöydissä voi säätää – se on aina tehdasasetettu. Yleensä se on esim. 6, 12 tai 18 desibeliä oktaavia kohti. Tietokonepohjaisessa miksauksessa voi suotimien jyrkkyyttä yleensä muuttaa joustavasti.

Kaikissa miksauspöydissä ei ole näitä yksinkertaisia suodattimia. Budjettipöytien käyttäjien oletetaan tulevan toimeen huolellisella päätaajuuskorjaimen käytöllä, vaikka tämä onkin hieman rajoittavaa, koska etenkin äänitettäessä edes yksi bassotaajuudet leikkaava ylipäästösuodin (eli high pass filter) olisi todella käyttökelpoinen toiminto.

Hyllytaajuuskorjaimet

Yllä kuvatut suodattimet eivät tarkkaan ottaen nosta tai laske diskantin ja basson äänentasoa – ääntä vain vaimennetaan sitä enemmän, mitä ylempi tai alempi taajuus on. Suodattimet toimivat hyvin ei-toivottujen äänien poistamiseen instrumentin sointialueen ulkopuolelta (katso alla oleva kohta Kohinanpoisto taajuuskorjainta käyttämällä).

Valitettavasti suodattimilla on vaikea muokata soittimen soundia. Tähän tarkoitukseen sopivat paremmin hyllytaajuuskorjaimet, lyhyemmin hyllykorjaimet (shelf, shelving eq). Kuten suodattimia, niin myös hyllykorjaimia on kahdentyyppisiä; ylätaajuuksille ja alataajuuksille. ”Taajuus”-säätöjen sijaan niissä on sen sijaan ”Gain”-säädöt, joilla ohjataan signaalin vahvistuksen tai leikkauksen määrää. Ylätaajuushyllykorjaimen vaikutusalue alkaa normaalisti n. 8 – 12 kHz:stä ja alataajuushyllykorjaimen 80 – 150 Hz:stä. Hyllykorjaimien nostavat tai laskevat kaikkia rajataajuuden ylä- tai alapuolella olevia taajuuksia yhtä paljon. Lopputulos on ”musikaalisemmalta” kuin suodatus. Korjaimia kutsutaan ”hyllykorjaimiksi” niiden taajuusvastetta kuvaavan käyrän muodon takia.

Kotistereoiden basso- ja diskanttisäädöt ovat yleensä hyllykorjaimia, joissa on kiinteästi asetetut taajuusalueet.

Monipuolisempien hyllykorjainten rajataajuutta sekä rajataajuuden jyrkkyyttä voidaan myös säätää.

Parametriset taajuuskorjaimet

Sekä suodattimien että hyllykorjainten ongelmana on se, että niillä voidaan vaikuttaa ainoastaan taajuusalueen reunoihin.

Miten keskialueihin päästään käsiksi?

Keskialuetta voidaan nostaa tai laskea käyttämällä ylä- ja alahyllykorjaimia. Menetelmä ei ole kuitenkaan kovin käyttökelpoinen eikä helposti hallittava.

Ongelma ratkaistaan sweep-taajuuskorjaimella, jolla vaikutetaan vain määriteltyjen taajuuksien väliseen alueeseen. Valitun alueen tason nostaminen tai laskeminen on tällä tavalla melko helppoa. Miksauspöytien taajuuskorjaimissa ei ole mahdollista säätää taajuusalueen leveyttä (Q-arvoa), vaan se vaihtelee valmistajakohtaisesti. Jotkut valmistajat suosivat suhteellisen leveitä alueita, koska se kuulostaa musikaalisemmalta, mutta toiset valmistajat pitävät alueen kapeana, koska tällöin taajuuskorjaimella voidaan leikata tarkemmin soitinten ongelmaääniä.

Normaalisti miksauspöydässä on kaksi sweep-taajuuskorjainta. Jotkut valmistajat säätävät korjainten taajuusalueet täysin eri alueille väittäen, että näin koko taajuusaluetta voidaan säätää tarkemmin. Idea toimii, kunhan taajuusalueen leveys on säädetty todella laajaksi (pieni Q-arvo). Jos taajuusalue on suhteellisen kapea, niin silloin on paljon hyödyllisempää, jos kumpikin taajuuskorjain pystyy toimimaan toistensa taajuusalueilla niin, että niitä kumpaakin voi käyttää samaan aikaan sekä taajuuden ala- että yläpäässä.

Puoliparametrinen

Sweep-taajuuskorjaimesta saadaan käyttökelposempi lisäämällä siihen painonappi tai keinukytkin, jolla voidaan valita taajuusalueen leveys tai taajuuskorjaimen vaikutusalue.

Kun yksi tai useampi sweep-taajuuskorjain toimii yhdessä ala- ja yläpään hyllykorjainten kanssa, niin silloin koko taajuuskorjainten muodostamaa kokonaisuutta sanotaan puoliparametriseksi taajuuskorjaimeksi.

Täysparametrinen

Kalliimmissa miksauspöydissä on normaalisti yksi tai useampi täysparametrinen taajuuskorjain.  Täysparametrisella taajuuskorjaimella on mahdollista säätää taajuutta, vahvistuksen määrää ja – mikä merkittävintä – muokattavan alueen leveyttä. Tyypillisesti tällaisissa pöydisä on neljä täysparametrista taajuuskorjainta, joista ensimmäistä ja viimeistä voidaan käyttää vaihtoehtoisesti myös hyllykorjaimina. Ominaisuuksien määrä on luonnollisesti yhteydessä hintaan.

Suurinta osaa soittimista ei tarvitse muokata näin monipuolisella taajuuskorjaimella, vaan puoliparametriset korjaimet riittävät. Jopa ammattitason laitteissa tullaan usein toimeen puoliparametrisilla taajuuskorjaimilla, kunhan käytössä on myös täysparametrisia korjaimia ongelmia aiheuttavien soittimien säätämiseen. Suurin ongelma miksauspöytien puoliparametristen taajuuskorjainten kanssa on kuitenkin se, että valmistajan asettamat taajuusalueiden leveydet voivat värittää miksausta ja antaa sille ”miksauspöydän soundin” paljon kuuluvammin kuin täysparametrisilla taajuuskorjaimilla.

Lähes aina nimenomaan taajuuskorjainten soundista miksauspöydät erotetaan toisistaan.

Graafiset EQ:t

Näiden käyttö on melkein aina liioittelua. Graafiset EQ:t toimivat parhaiten kiinteästi asennettavaksi esim. tarkkailumonitoreiden säätämiseen, viimeiseksi masterointiketjun taajuuskorjaimeksi tai saliäänen säätämiseen. Graafiset korjaimet sopivat huonomman yksittäisten instrumenttien soundin korjaamiseen.

Passiiviset ja putkitaajuuskorjaimet

Myös passiiviset EQ:t ovat mainitsemisen arvoisia.

Useimmissa taajuuskorjaimissa on piiri, joka nostaa tai laskee eri taajuuskaistoja aktiivisesti sähköisella takaisinkytkennällä, joka voi aiheuttaa kytkentävärähtelyä. Passiiviset taajuuskorjaimet taas toimivat siten, että jo valmiiksi taajuuskaistoiksi ”viipaloitujen” osien tasoa lasketaan ilman ulkopuolista jännitettä toimivilla passiivisilla sähköisillä komponenteilla, kuten vastuksilla, kondensaattoreilla ja keloilla. Yksi, taajuuskorjainten jälkeinen, yksinkertaisesti toteutettu vahvistinpiiri kompensoi signaalin tason laskun siten, että säätönuppien keskiasennossa vaimenemista ei tapahdu. Siten taajuuskaistan tason nosto passiivisella taajuuskorjaimella ei todellisuudessa nostakaan tasoa – signaali suodatetaan passiivisen kytkennän läpi. Putkitaajuuskorjaimet toimivat usein juuri tällä tavalla.

Menetelmällä saadaan aikaan hyvin pehmeä soundi. Itse asiassa putkitaajuuskorjaimiin liittyvä ”pehmeys” ei johdukaan putkista, vaan siitä, että taajuuskorjaimen kytkentä on passiivinen, ei aktiivinen.

Tässä käytännön esimerkkejä eri taajuuskorjainten käytöstä:

Kohinanpoisto EQ:lla

Ei-toivottujen häiriöiden poistaminen signaalista on paljon parempi tehdä jo itse äänilähteestä kuin myöhemmin miksatessa. Vaikka nyt käsitelläänkin lähinnä miksaamista, niin on mainitsemisen arvoista käydä läpi ongelmat ja normaalit ratkaisukeinot äänitystilanteessa.

Jyrinä poistetaan parhaiten huolellisella mikrofonin asettelulla ja ripustuksella. Hurina ja radiotaajuushäiriöt pidetään kurissa parhaiten käyttämällä laadukkaita balansoituja kaapeleita ja sijoittamalla ne oikein. Läpitunkevat radiotaajuudet saattavat silti olla ongelma.

Mikrofonin aiheuttama sihinä voidaan poistaa käyttämällä korkealähtötehoisia mikrofoneja yhdistettynä korkealuokkaisiin balansoituihin mikrofonietuasteisiin, joita löytää jopa budjettiluokan miksauspöydistä.

Aina ei mahdollista välttää kaikkia häiriötekijöitä. Jopa hyvin eristetty studio kaupungin keskustassa voi kärsiä liikenteen aiheuttamasta matalataajuisesta jyrinästä ja lisäksi ympäristö on täynnä radiotaajuushäiriölähteitä kuten voimalinjoja, matkapuhelimia ja takseja.

Mikrofonin alataajuusleikkuria kannattaa käyttää pitää päällä lähes poikkeuksetta, ellei kyseessä ole soitin, jonka perusluonteeseen kuuluvat alimmat taajuudet.

Sähkökitaroista ja esim. sähköpianosta kannattaa leikata ylimmät taajuudet pois. Siellä on tuskin mitään musikaalista informaatiota, mutta paljon häiriöitä.

Erityisesti sähköpianoja äänitettäessä kannattaa etsiä se alipäästötaajuuden raja, jossa soundi ei tummene, mutta kohinan vaimennus on suurin. Suodatuksen voisi tehdä jälkikäteenkin, mutta silloin pitää kärsiä epätyydyttävästä monitorimiksauksesta. On paras suodattaa häiriöt heti alussa huolellisella EQ:lla.

Useimpien nykyaikaisten miksauspöytien ali- ja yläpäästösuotimien taajuusvasteet ovat suhteellisen tarkkoja, joten rajataajuudet voidaan asettaa tarkasti haluttuun kohtaan ilman, että täytyy pelätä suotimen vaikutusalueen ulottuvan alueen ulkopuolelle. Ne toimivat kuin kuvankäsittelyn ”crop” (rajaa) -toiminto, jossa leikataan ulkoreunat pois ja jätetään näkyville vain kuvan mielenkiintoinen osa.

Peruskikka on poistaa mahdollisimman paljon diskanttikohinaa ”ilmeisiltä” raidoilta, kuten bassorummusta, bassokitarasta, sähköpianosta ja heikkolaatuisilla mikrofoneilla varustetuista sähkökitaroista. Vaikka soittimet sisältävät paljon korkeita taajuuksia, niin käytännössä suurin osa ”energiasta” sijaitsee reilusti 8 kHz:n alapuolella – taajuus, jonka yläpuolella kohina häiritsee erityisen paljon. On täysin hyväksyttävää leikata jyrkällä alipäästösuotimella niin paljon ylätaajuuksia kuin mahdollista.

Muut soittimet kannattaa jättää käsittelemättä. Usein riittää alipäästösuotimien käyttö yllä mainittuihin  soittimiin ja järkevä gaten käyttö muille raidoille. Jos sihinää on edelleen liikaa, niin on olemassa vielä pari kikkaa ongelmaraitojen käsittelemiseksi:

1. Leikkaa sihinät reilusti pois ja lisää yläpäätä exciter-tyylisellä efektillä. Tekniikka toimii todella hyvin ja sitä käytetään vanhojen levyjen CD-remasteroinnissa (vaikka masteroijat eivät sitä julkisesti myöntäisikään).

3. Jos mikään muu ei auta, niin raita voidaan käsitellä Noise Reduction -efektillä. Kohinaa voidaan poistaa useita desibelejä ilman instrumentin soinnin pilaantumista.

Harmonioiden vaimentaminen

Virvelirummun yläkalvon resonanssiääni häiritsee ketä tahansa äänittäjää. Kyseessä on luultavasti useimmin vastaantuleva ongelma oikeaa rumpusettiä äänitettäessä. Oikea ratkaisu olisi tietenkin mennä ongelman lähteelle ja varmistaa, että rummut eivät resonoi, mutta se ei ole aina helppoa. Voit kuluttaa runsaasti aikaa kaikkien rumpukalvojen vaimentamiseen teipillä ja kankaanpalasilla, ja huomata, että ne resonoivat edelleen epämieluisasti. Virveli on tietenkin jo itsessään äärimmäisen resonoiva soitin. EQ:lla voidaan muuttaa virvelin soundia poistamalla ei-toivotut harmoniat, mutta erittäin kapealla EQ:lla voidaan luoda myös uusia harmonioita (EQ itsessään alkaa soida).

Kaikkien äänilähteiden ei-toivottujen harmonioiden vaimentaminen EQ:lla on arkipäivää, johon on vain totuttava. Olisi tietenkin parasta yrittää virittää soitinta, tai etsiä tilalle parempi instrumentti, mutta kukapa haluaisi tuhlata kallista studioaikaa sellaiseen. Säästä aika asioille, joilla on todelista merkitystä – hyvään musiikilliseen suoritukseen äänitystilanteessa, tai miksausbalanssin hakemiseen.

Vielä yksi tärkeä asia, mitä ”puristit” eivät muista ottaa huomioon on se, että rumpusettiä äänitettäessä jokainen rumpu on a) ”lähimikitetty” (toisin sanoen mikrofoni on vain parin sentin päässä äänilähteestä) ja b) mikrofonit on yleensä asetettu ”hertta”-suuntakuviolle joko siksi, että ne suuntaisivat vain tiettyyn äänitettävään rumpuun tai siksi, että käytettävän mikrofonin suuntakuviota ei voi asettaa. Ja miten herttakuvioinen mikrofoni käyttäytyykään?

”Proximity-efekti” – Jokaisessa herttakuvioisella mikrofonilla läheltä äänitetyssä soittimessa on epäluonnollisen paljon bassoa. Tämän vuoksi rumpuja äänitettäessä ja miksattaessa joudut lähes varmasti leikkaamaan melko paljon bassoa; ei siksi, että loisit uuden soundin, vaan korjataksesi mikrofonin soundia ja palauttaaksesi ”oikean soundin” takaisin mikrofonista.

Soundin laajennus

Useimpien soittimien soundi voidaan jakaa seuraaviin osiin:

• alaharmoniat (matalat bassot)

• nuottien perutaajuuksien alue

• ylemmät harmoniat

• ylimmät harmoniat

Kun taajuuskorjainta käytetään yleiseen soundin ”laajentamiseen”, niin silloin pysytään poissa nuottien perustaajuuksien alueelta ja joko korostetaan tai leikataan muiden kolmen alueen taajuuksia seuraavien yleisvaikutusten aikaansaamiseksi:

• alaharmonioiden korostus/leikkaus tekee soundista lämpimmän tai kylmemmän
• ylempien harmonioiden korostus/leikkaus voi saada soundin kuulostamaan  äänekkäämmältä/pehmeämmältä muuttamatta todellista tasoa
• ylimpien harmonioiden korostus/leikkaus voi tehdä soundista enemmän/vähemmän ”kimaltelevan”.

On yllättävää, että tällaiset muutokset harvoin aiheuttavat instrumentin hyppäämisen liian pintaan ylä- tai alarekisterissä. Suurin osa ”mielenkiintoisista” ala- ja yläharmonioista, joita voidaan ”piristää” huolellisella taajuuskorjauksella, ovat yleensä joko paljon korkeampia kuin instrumentin korkein nuotti, tai ei aivan yhtä matala kuin sen alaharmoniat.

Miten sitten ”laajennatkaan soundia”, niin muista, että vain kokonaisuus ratkaisee. Älä kuluta liikaa aikaa yhden soittimen soolona kuunteluun, koska mitä todennäköisimmin joudut vielä muuttamaan soundia saadaksesi sen uppoamaan kunnolla lopulliseen miksaukseen. Voit myös kuluttaa aikaa yksityiskohtiin, jotka kuuluvat vain soolo-tilassa – ja olet (taas) tuhlannut aikaa.

Soundin laajentamisesta on enemmän juttua alempana.

Bong, Boff, Sizzle

En edes yritä suomentaa yllä olevia sanoja. Edellisen kappaleen soundin laajentamista taajuuskorjaimella koskeva teksti on kirjoitettu yksittäisen soittimen näkökulmasta.

Yksittäisten soittimien soundeilla ei pelkästään saada aikaan hienoa kokonaisuutta.

Olen yrittänyt koko ajan korostaa, kuinka tärkeää on kuunnella jokaista soitinta siltä kannalta, mitä ne tuovat lisää miksaukseen. Energisessä popkappaleessa, jopa hitaassa balladissa, on normaalisti kolme seuraavaa tärkeää osaa:

Bong

Miksauksessa ”bong” moukaroi rytmiä. Se ei tarkoita bassovoittoista miksausta. Se tarkoittaa vartalossa tuntuvaa rytmiä, joka pitää tuntea selvästi kappaletta kuunneltaessa. Rummut ja basso eivät yksinään muodosta ”bongia”, vaikka ne ovat sen suurimmat osatekijät. Myös muut tärkeät soittimet, kuten piano ja kitarat tuottavat ”bongia”. Asiaa ei ole mahdollista kuvailla millään tarkalla kaavalla, koska se on niin tapauskohtaista. On vain
tiedettävä, että kappaleessa on oltava ”bongia” ja sen säätämiseen pitää etsiä keinot (yleensä keinot löytyvät kokemuksen myötä).

Boff

”Boff” tulee miksauksessa yleensä väli-iskulle. Useimmiten suurin ”boffaaja” on virveli, vaikka toisetkin soittimet voivat osallistua merkittävästi efektiin – kuuntele korostamista vaativia synkooppi-iskuja. Kappaleen perusrytmi on ”bongin” ja ”boffin” vaihtelua ja niiden tahdissa ihmiset tanssivat ja taputtavat käsiään tanssilattialla (ainakin hytkyttävät vartaloaan, nyökyttävät päätään, naputtelevat sormiaan, kalistuttavat hampaitaan tai heiluttavat kieltään katujyrällä korttelirallia ajaessaan).

”Bong” pitää tuntua selvästi (suurella äänenvoimakkuudella) siltä kuin joku löisi kuulijaa vatsaan tai sen alle, kun taas ”boff” pitää tuntua rintakehässä tai sen yläpuolella.

Sizzle

Symbaalit? Tamburiini? Shaker? Nämä ovat tärkeä osa miksauksen ”sizzleä”. Niiden lisäksi aivan ylimmille taajuuksille yltää päälaulu ja sen kaiku (tosin riippuu musiikkityylistä). Hyvä yläpää todellakin huutaa biisin olevan ”laatutuotantoa”! Kitarat, erityisesti teräskieliset akustiset, voivat huolella miksattuna saada ylimmät diskantit kiiltelemään.

Ylimpien diskanttien säätäminen on taidetta jo itsessään ja sille on annettava aivan erityistä huomiota miksauksessa. Ole varovainen. Se on vaarallinen alue! Jos aluetta korostaa liikaa, niin korvat väsyvät nopeasti ja alat kompensoida tätä miksaamalla yhä enemmän trebleä asian kompensoimiseksi. Kyseessä on tuttu ongelma, jonka syynä on liian kovalla äänenvoimakkuudella miksaus liian pitkän ajan. Ei ole lainkaan epätavallista, että vielä eilen mahtavalta, voimakkaalta ja äänekkäältä kuulostanut miksaus kuulostaa seuraavan päivän tuoreilla korvilla kuultuna ohuelta. Nopea silmäys EQ:ihin riittää tajuamaan, että yläpäätä on korostettu ihan liikaa. Tässä tapauksessa asetukset kannattaa palauttaa korvien puutumista edeltäviin arvoihin. Selkeästi nimetyt projektitiedoston välitallennukset ovat nyt avuksi.

Lopuksi

Lopuksi on mainittava, että miksauksesa on mahdollista ylikorostaa bongia, boffia ja sizzleä. Huolehdi, että iskut eivät ole yliampuvia, vaan sopivat kappaleen yleistunnelmaan. Kaiken täytyy olla tasapainossa.

Etäisyyden asettelu

Tämä on todella käyttökelpoinen miksauskikka (mutta jostakin syystä huonosti tunnettu).

Olet saattanut yrittää sijoitella soittimia eri etäisyyksille miksaukseen yksinkertaisesti kaikua ja muita huonesimulaatioita kyättämällä. Jos Jos olet kokeillut tätä niin olet varmasti huomannut, että se ei toimi oikein hyvin ja miksaus kuulostaa lopulta sotkuiselta.

Tämä johtuu osaksi siitä, että etäisyyden asettelussa myös EQ:lla on suuri merkitys proximity-vaikutelmaan, jota tapahtuu useimmilla suuntaavilla mikrofoneilla ja korvalla, jopa ääniaaltojen dispersiossa.

Kun esiintyjä tulee lähelle mikrofonia (tai korvaasi!), kenties jopa liian lähelle, tapahtuu kaksi asiaa. Basson määrä pomppa rakettimaisesti ylös. Lyhyellä matkalla on vähemmän basson ”hävikkiä” ja mikä merkittävämpää, herttakuvioiset mikrofonit ylikorostavat efektiä. Toiseksi myös ylätaajuudet nousevat pintaan. Korkeat taajuudet pysähtyvät ilman molekyyleihin ja mitä lyhyempi välimatka, sitä vähemmän tätä ehtii tapahtua.

Voit käyttää hyväksi yllä mainittua vaikutelmaa miksauksessa. Korostamalla yliluonnollisen paljon sekä ylä- että alataajuuksia saat soittimen kuulostamaan tulevan lähemmäksi kuin se oikeasti onkaan. Proximity-efektiä käytetään nykyään yleisesti liikaa, jonka vuoksi miksaukset kuulostavat liian ”hifiltä”.

On mahdollista tehdä kompensointia myös vastakkaiseen suuntaan ja leikata soittimesta hyllytaajuuskorjaimella hieman sekä bassoa että aivan yläpäätä, jolloin se tuntuu sekä kuulostavan pienemmältä että vetäytyvän taaemmaksi miksaukseen.

Todellinen miksauksen aarreaitta on eri soittimen välisten ”valot ja varjot”-kontrastien luominen. Etäisyyden illuusio luodaan käyttämällä hienovaraista ylä- ja alapään tasapainottamista ja erittäin lyhyttä kaikua. Niillä miksaus saadaan kuulostamaan merkittävästi ”isommalta” kuin yrittämällä saada jokainen soundi itsessään kuulostamaan ”isolta” yksinään.

Suuret asiat näyttävät ”suurilta” vain siksi, että muut asiat näyttävät pieniltä. Kyse on mittasuhteista. Se on vain niin helppo unohtaa miksatessa.

Tilan luominen miksaukseen

Tätä menetelmää käytetään paljon, vaikka lopputulos kuolostaa keinotekoiselta.

Menetelmä syntyi ”Tamla Motown”-miksaustyylin aikoina, kun oivallettiin ensimmäisen kerran, että EQ on yhtä paljon luova kuin tekninen laite.

”Miksaustilan” ideana on se, että kun et pysty kuulemaan instrumenttia kunnolla, niin syytä on etsittävä muiden soittimien ryhmistä, jotka yhdessä peittävät alleen instrumentin, jota et pysty kuulemaan. EQ:ta koko ryhmää antaaksesi ”tilaa” peittoon jääneelle soittimelle.

Voit antaa tilaa joko reitittämällä muut soittimet miksauspöydän ryhmään ja EQ:ttamalla sitä, tai (parempi vaihtoehto, mutta vie enemmän aikaa) säätämällä jokaisen raidan EQ erikseen.

Tätä keinoa kannattaa käyttää vasta viimeisenä keinona, jos esim. laululle ei jää tilaa liian täyteen miksaukseen
ja on saatava aikaan radikaaleja muutoksia lyhyessä ajassa.

Raidan automaattinen voimakkuudensäätö

Tämä on mainio tekniikka, jota ei ole juuri dokumentoitu.

Jokaiselle miksaajalle on tuttu ongelma on joidenkin soittimien jalkoihin jääminen tai pomppaaminen pintaan tiettyjen nuottien kohdalla. Nykyaikaisissa miksausohjelmissa on automaatio tämän ratkaisemiseksi. Mutta onko automaatio todellakin ratkaisu? Kokemuksen myötä huomaat, kuinka tietyt nuotit toistavat ongelman.

Vaikka voit ratkaista ongelman työläällä automatisoinnilla, niin suosittelen ratkaisuksi antaa EQ:n hoitaa työ puolestasi. Todennäköisesti säästät aikaa ja lopputuloskin kuulostaa paremmalta.

Selostan menetelmän käyttöä enemmän kappaleessa 9 (Tasojen hionta). Palataan nyt kuitenkin miksaamaan kappaletta…

Melodisten soittimien EQ ja käsittely

Seuraavaksi käsitellään taajuuskorjauksen, kompressoinnin sekä muiden menetelmien soveltamista kullekin raidalle.

Käy läpi kaikki raidat ja tarkasta, mille raidoille pitää laittaa varmuuden vuoksi ylä- ja/tai alataajuuksien leikkurit, jotta miksaukseen ei pääsisi mahdollisesti sinne kuulumatonta ”roinaa”.

Pitääkö taajuudet leikata vain tarveharkintaisesti? Onko aina oikein rajoittaa raidan taajuusalue ylä- ja alapäiden leikkureilla raidalla olevan instrumentin soivan taajuusalueen levyiseksi, vaikka mitään ongelmia ei olisikaan?

Ehkä – riippuu käytettävästä ajasta! Studioaika on kallista ja aikataulut puskevat päälle. Aina ei ole aikaa kuunnella tarkasti läpi raitoja ja etsiä niistä mahdollisia vikoja. Ajansäästön ja korvien väsymisen estämiseksi on tavallista, että miksaaja kytkee leikkurit päälle varmuuden vuoksi. Mielestäni tässä ei ole mitään väärää, kunhan se ei vaikuta merkittävästi siihen instrumentin taajuusalueeseen, joka halutaan mukaan miksaukseen.

Sen jälkeen kun raidoilta on siivottu turhat taajuudet pois ja poistettu ei-toivotut harmoniat, alkaa hauskin osuus: käydään läpi kaikki instrumentit yksi kerrallaan taajuuskorjaimella ”leikkien”. Ennen hätäisiä johtopäätöksiä on tehtävä selväksi, että en tällä hetkellä väitä tai suosittele, että mitään raitaa lopulta taajuuskorjataan ollenkaan!

Sen sijaan että EQ:lla muutettaisiin instrumentin soundia (ei vielä), sitä käytetään väliaikaisesti instrumentin soundin tutkimiseen mikroskoopin tapaan. Monille tämä on valitettavasti paljon vaikeampaa tehdä hiirellä kuin oikeilla nupeilla. Jos käytät tietokonepohjaista moniraitaäänitys- ja miksausohjelmaa, niin hanki DAW-ohjain, jolla pääsee ohjaamaan plugareiden parametreja.

Etsi taajuuskorjainta käyttämällä jokaisen soittimen ”ominaisluonteet”. Säädä taajuuskorjain mielenkiintoisten harmonioiden kohdalle ja kavenna taajuusaluetta Q-arvoa suurentamalla. Nyt voit päättää, pitääkö aluetta nostaa, laskea, vai kenties jättää se täysin koskemattomaksi. älä käytä EQ:ta vain siksi, että se on olemassa. Tiedä, mitä haluat tehdä ja miksi!

Älä ylikorosta instrumentin luonnetta, paitsi jos aiot sijoittaa sen hiljaiselle miksauksen taustalle, ja huomaat, että siitä ei saa selvää sillä äänenvoimakkuudella. Yritä sen sijaan painottaa omia musiikillisia osuuksia soittavien instrumenttien ”ääntä” siten, että se yksinkertaisesti ottaa oman paikkansa miksauksessa olematta kuitenkaan liian iso sille tarkoitettuun tilaan. Erota osat toisistaan käyttämällä aikaisemmin kuvattua ”etäisyyssijoittelua” (kaiun lisääminen vie ääntä taaksepäin).

Yhdessä soiviksi tarkoitettuja soittimia ei yleensä kannata yrittää saada kuulostamaan erillisiltä, vaan ne kannattaa yhdistää yhdeksi suuremmaksi ääneksi. Niiden erottaminen saattaa olla joka tapauksessa vaikeaa korvan yrittäessä yhdistää ne yhdeksi soittimeksi, eikä taistelu tätä vastaan ole mielekästä. Musiikillisesti ajateltuna tällaiset soittimet on tarkoitettu kuulostamaan yhdeltä, suuremmalta soundilta. Se voi vaatia hieman vaivaa, mutta tulokset voivat olla hätkähdyttäviä. Kuuntele esimerkiksi George Bensonille tunnusomaista kitaramelodiaa seuraavaa scat-laulua ja sitä, kuinka laulu ja kitara sekoittuvat yhteen muodostaen uuden, oudon kuuloisen kitarasoundin. Samalla tavalla esimerkiksi koskettimien torvisoundit kannattaa yhdistää aitoihin torviin ja luoda uusi, massiivisemmin soiva sektio sen sijaan, että aitojen puhaltimien päälle hätäpäissään soitettu oikean trumpetistin puutteessa ohuelta kuulostava keinotekoinen muovitrumpetti jäisi soimaan pinnalle.

Pelkällä kirjoittamisella on vaikea kuvailla, mitä kullekin soittimelle pitää tehdä. Tämä teksti kuvailee kuitenkin yleisiä miksauksen sääntöjä, joten sovella niitä niihin instrumentteihin, joista ei ole annettu suoria esimerkkejä.

Yhteenvetona taajuuskorjauksesta totean, EQ:ta käytetään aluksi pari minuuttia soittimen ominaisluonteen tutkimiseen ”mikroskooppimenetelmällä”. Kun instrumentin kokonaissoundin luovat palaset on saatu selville, voidaan päättää, mitä niille tehdään – ja välttämättä niille ei tarvitse tehdä mitään.

Esimerkki: EQ:lla tutkimalla olet huomannut, että soittimessa (esim. kitarassa) on paljon attackia, mutta sitä ei ole vielä tuotu esiin. Miten attack kaivetaan esille? Voit ehkä yrittää käyttää EQ:ta, mutta yleensä se tekee soittimen soundista liian ohuen. Voit sen sijaan kokeilla käyttää kompressoria hitaalla attack-ajalla soittimen attackin korostamiseksi.

Yhteenveto

Tärkein asia soolosoittimia miksaukseen lisättäessä on välttää liikaa pelkkiin sääntöihin tuijottamista. On ymmärrettävä jokaisen soittimen rooli ja niiden kommunikointi toistensa kanssa, jolloin niiden sijoittelu stereokuvaan helpottuu. Käytä korviasi ja katso miksauspöydän asetuksia vain, jos olet tehnyt jotakin
väärin tai haluat painaa asetukset mieleen vastaisen varalle. Sääntöjä ei ole. Vain se, miltä kappale lopulta kuulostaa, on merkityksellistä. Kaikki tämänkin miksauskäsikirjan ohjeet ovat vain ehdotuksia. Älä piittaa niistä, jos saat sillä tavoin miksauksesta paremman.

Ehkä mielessäsi on täysin erilainen lähestymistapa? Tee kokeiluja niin paljon kuin mieli tekee! Muista kuitenkin, että korvat väsyvät ajan mittaan vaikeuttaen järkevien ratkaisujen tekemistä. Työskentele nopeasti, äläkä kuluta liikaa aikaa yhteen soittimeen.

Älä pelkää käyttää äärimmäistä kompressointia joillekin soolosoittimelle. Olen monesti hämmästellyt sitä, miten rankasti joitakin soittimia pitää kompressoida, jotta ne istuisivat miksaukseen. Yksittäisten raitojen äärimmäinen kompressointi ei ole useinkaan niin paha asia kuin stereomiksauksen ylenmääräinen kompressointi. Pidä huolta, ettei kompressori ole koko ajan täysillä, muuten siitä ei saa kaikkea hyötyä irti. Hiljaisissa kohdissa ”gain  reduction” pitäisi olla vähäistä tai ei yhtään. Jos ”gain reduction” on koko ajan merkittävää, niin silloin ”threshold”-säätö on mitä todennäköisimmin liian syvällä – ellet nimenomaan halua käyttää kompressiota ”punchin” lisäämiseen, jolloin asia annetaan anteeksi. Muutoin kompressori, jossa on liian syvälle asetettu threshold-arvo, on pelkkä äänenvoimakkuuden säädin.

Perkussioiden lisääminen

Perkussiot lisätään yleensä soolo-osuuksien jälkeen, mutta kappaleesta riippuen ne voidaan lisätä myös heti rumpujen, basson ja komppisoittimien jälkeen. Itse lisään perkussiot myöhemmässä vaiheessa, koska silloin saan paremman käsityksen siitä, mitä lisäarvoa ne antavat kappaleelle. Rumputulen ja basson jälkeen on korvien
kannalta miellyttävämpää miksata melodisia soittimia ja siirtyä vasta niiden jälkeen perkussioihin.

Kuuntele, mitä mikin perkussio ”sanoo”, niin se on helpompi sijoittaa stereokuvaan. Jotkut soittimet ovat lähes kiinteä osa rumpusettiä (esim. tamburiini ja shaker, jotka on soitettu yhteen hi-hatin kanssa). Toiset soittimet ovat taas melko erillisiä (esim. timbaalit), ja niitä voi käyttää vain hetkittäin, koska muuten ne kuulostavat
puuduttavilta.

Kaikkia perkussioita ei tarvitse käyttää miksaukseen – yleensä se on paras vaihtoehto.

Syynä tähän on se, että kappaleen äänityshetkellä ylisoittaminen ja -sovittaminen on niin yleistä. Koska raitoja on ollut vielä vapaana, niin ne on tungettu täyteen kaikenlaisia perkussioita ja efektiraitoja ”varmuuden vuoksi” – nehän voi aina jättää mutelle. Ota perkussiot käyttöön vain sellaisissa paikoissa, joissa tarvitset kappaleeseen niiden tuomaa ”väriä”.

Perkussioiden taajuuskorjauksessa kannattaa muistaa, että luonnollisemman kuuloisen yläpään saa aikaan leikkaamalla bassoja ja keskialueita verrattuna pelkkään yläpään korostamiseen. Kumpikaan vaihtoehto ei ole toista parempi, ne vain tuottavat erilaiset lopputulokset.

Esimerkiksi läpi koko kappaleen äänessä olevat soittimet, kuten ehkäpä congat, casabat, marakassit, jne., on normaalisti parempi taajuuskorjata vähentävästi (bassojen ja keskialueiden poisto sen sijaan, että vain nostettaisiin yläpäätä) pehmeämmän soundin aikaansaamiseksi, koska muutoin ne väsyttävät ja ärsyttävät korvia. Sen sijaan vain hetkittäin käytettävät soittimet, kuten timbaalit, hyötyvät ylätaajuuksien korostamisen tuomasta lisäenergiasta. Lisäksi tärkeää rummun iskua (esim. virveli) tamburiinilla korostettaessa voidaan hyötyä yläpään korostamisen antamasta lisäenergiasta ja tehdä siitä  kilpailukykyinen rumpujen kanssa.

Yleistäen voidaan sanoa, että useimmista perkussioista on tavallista leikata alataajuuksia, jotta ne kuuluisivat miksauksesta. Tavallisesti bongo- ja conga-rumpujen soundia pitää ”ohentaa” – riippumatta siitä, miten hyvin ne on äänitetty, jotta ne erottuisivat kunnolla tavaraa täynnä olevan popkappaleen seasta.

Vanha tuttu ”lyhyt” kaiku on erityisen tärkeä perkussioita miksattaessa. Käytä runsaasti lyhyttä kaikua perkussioihin todella huomiota herättävän vaikutelman luomiseksi ja yritä saada ne kuulostamaan siltä, kuin ne tulisivat kaikkien muiden soittimien ulkopuolelta kauempaa, silti isompana, ja muuta miksausta ympäröivänä. Toisaalta 70-luvun diskotyyliä haluttaessa perkussiot panoroidaan keskelle lähes rutikuivana. Jos käytät lyhyen kaiun avulla tehtävää ”leveätä miksausta”, niin se on useimmiten vaikuttavinta, jos efektiä käytetään vain joissakin kappaleen osissa (esim. perkussio-break). Jos sitä käytetään koko kappaleen ajan, niin vaarana on korvien väsyminen ja muun miksauksen häiriintyminen.

Perkussioiden oikean äänenvoimakkuuden löytäminen on hankalaa. Parhaiten se onnistuu suhteellisen  hiljaisella kuuntelulla pienillä lähikenttämonitoreilla. Muussa tapauksessa on suuri vaara, että joku perkussio (kuten taputukset tai tamburiini) dominoi lopullista miksausta.

Tärkein asia – päälaulu

On ironista, että yksi musiikin osa voi pilata kaiken tähän mennessä tehdyn työn. Kaikki tähän mennessä käytetty aika ja raha on mennyt hukkaan, jos laulua ei saada toimimaan! Mitkä ovat siis päämäärät?

Sanoista pitää saada selvää. Ei tarkoita pelkästään fyysistä, vaan myös psyykkistä kuulemista. Tällä on merkittävä vaikutus siihen, mitä päälaululle halutaan miksauksessa tehdä.

Laulun pitää myös ”upota” miksaukseen. Toivottavasti olet kuunnellut lauluraitaa jo jonkin verran, jotta et joutuisi toteamaan, että ”ihan kiva laulusoundi, mutta se ei sovi ollenkaan tähän miksaukseen” ja tekemään
valtavasti työtä, jotta saisit sen istumaan muiden soittimien kanssa.

Pitäisikö päälaulun olla mahdollisimman käsittelemätön? Pieni tarkasti valittu kaiku ja se on siinä?

Tätä voidaan yrittää aluksi. Jos se toimii, niin voit todeta, että sehän kävi helposti!

Kaikella todennäköisyydellä laulu ei kuitenkaan toimi. Jos olet tehnyt hyvää jälkeä tähän asti, niin pohjiin verrattuna laulu kuulostaa nyt voimattomalta.

On sanomattakin selvää, että laulua voidaan käsitellä lukemattomilla erilaisilla tavoilla. Aiheesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Seuraavassa on kuitenkin joitakin vinkkejä.

Harkitse oman kaiun käyttämistä laululle. Normaalisti laulukaiussa kannattaa käyttää yleiskaikua vähemmän ylätaajuuksien vaimennusta. Lisäksi kaikusignaalin paluusta kannattaa leikata alapäätä. Sekä laulun että sen kaiun pitää kuulua selkeästi muun miksauksen päällä, olematta kuitenkaan liian lujalla. Laulukaiun esiviive toimii yleensä todella hyvin, koska se saa kaiun kuulostamaan siltä, kuin se heijastuisi auditorion takaseinästä, vuoresta tai kanjonista. Älä käytä liikaa kaikua, koska se kuulostaa vanhanaikaiselta (80-luku).

Laulua pitää ehkä ”ohentaa” jonkin verran ja soundin kiillottamiseksi aivan yläpäätä kannattaa korostaa jonkin verran. Lisäksi tarvetta voi ilmetä de-esserin käytölle taajuuskorjauksesta (ja laulajasta) aiheutuvien sibilanttien vaimentamiseksi. Taajuuskorjauksen sijaan voi käyttää myös exiteriä yläpään lisäämiseksi ilman sibilanttien korostamista.

Jos laulua pitää kompressoida, niin valmistaudu käyttämään siihen tarpeeksi aikaa. Päälaulu paljastaa huonon kompressoinnin, joten voi viedä paljon aikaa saada asetukset kuntoon. Laulun pitää olla miksauksen  päällimmäisenä (”läsnä”, ”kasvoilla”) koko kappaleen ajan, mutta se ei saa kuulostaa puristetulta – sen pitää (normaalisti) kuulostaa tilavalta, avoimelta ja vapaasti liikkuvalta. Ylikompressoitu laulu kuulostaa klaustrofobiselta (kuten aina, juuri sitä toisinaan halutaankin). Joskus huonosti äänitettyä laulua pitää kuitenkin
expandoida, jotta suoritukseen tulisi eloa. Kompressorin asetusten löytäminen voi olla vaikeaa, mutta ylikompressoidun laulun expandointi vasta hankalaa onkin!

Kokeile lisätä lauluun pikkuriikkinen määrä pientä todella hidasta chorusta. Efektin määrän pitäisi olla niin pieni, että itse chorus-efektiä ei kuule. Sen sijaan ylätaajuudet kuulostavat täyteläisimmiltä ja laulu kuulostaa vaikeasti
kuvailtavalla tavalla ”suuremmalta” ja voimakkaammalta. Kokeile, niin huomaat vaikutuksen. Siis aivan minimaalisen pieni määrä chorusta mahdollisimman konservatiivisilla asetuksilla.

Passiivisella putki-EQ:lla voidaan muuttaa laulusoundia ilman, että se kuulostaisi liian vääristyneeltä.

Lauluun on käytettävä vain mahdollisimman korkealaatuisia signaaliprosessoreita. Laulusoundi on miksauksen
tärkein asia.

Yksi hyvä lauluefekti on kappaleen tempoon sidottu viive, jossa on suhteellisen paljon feedbackia. Kokeile neljäsosanuotin, kahdeksasosanuotin ja triolin mittaisia viiveitä. Usein efekti toimii kappaleen alusta loppuun, mutta joskus on parasta poimia efektille vain joitakin rivin viimeisiä sanoja. Käytä hyvää makua tai lopputulos kuulostaa kornilta.

Tarkasta laulusoundi vielä viimeisen kerran ja varmista, että se ei kuulosta liian efektoidulta. Korva on erityisen herkkä laulun suhteen, koska kuulemme ihmisääniä (työpaikalla, kadulla, kotona vaimon nalkutus) enemmän kuin mitään muita ääniä.

Laulutasot kannattaa asettaa erittäin hiljaa kuunnellen. Varmista, että sanoista saa selvää kaikilla äänentasoilla.

Taustalaulut

Taustalaulujen pitää kuulostaa tiukasti yhdessä nipussa olevalta täydellisten harmonioiden joukolta. Normaalisti tallennusvälineeltä tulee ulos ennen korjaamista jotain aivan muuta.

Miten ne korjataan?

Oletetaan, että yksittäiset harmoniat on äänitetty omille raidoille. Ensiksi ne pitää miksata sulavasti yhteen. Tähän tarvitaan jonkin verran musiikillista tietämystä, joten harjoittele sitä niin kauan, että saat aikaan hyvältä kuulostavan ”sointumaisen” soundin. Aluksi taustalauluja kannattaa kuunnella soolona ilman muuta musiikkia. Tee niistä pieni stereomiksaus ja lisää jokaiselle raidalle oma kaiku. Tämä siksi, että tietyt harmoniat saattavat tarvita muita enemmän kaikua. Voit lisätä sekä lyhyttä että pitkää kaikua antaaksesi kullekin harmonialle oman tilan, mutta yleensä se ei ole hyvä idea, koska yksittäisistä äänistä yritetään koota tiukasti yhdessä soiva paketti, ei joukkoa erikseen laulavia päitä siellä täällä stereokentässä.

Normaalisti taustalaulujen tasot eivät sovi keskenään yhteen. Kompressoi ne äärimmilleen! Kyllä, se on täysin sallittua nyt, kun miksataan poppia. Ota kompressorista kaikki irti! Taustalaulut miksataan yleensä suhteellisen alhaiselle äänenvoimakkuudelle, joten kompressointia ei joko huomaa, tai se jopa suurentaa soundia! Taustalaulun dynamiikan pitää olla mahdollisimman pientä, suorastaan olematonta. Jos ne tarvitsevat dynamiikkaa, niin (toisin kuin muilla soittimilla) on parasta kompressoida ne aivan lyttyyn ja lisätä mahdollinen dynamiikka stereotaustalauluryhmän liukusäätimen automaattimiksauksella.

Jos taustalaulut eivät ole tarpeeksi tiukat tai ne eivät ole vireessä (yleinen ongelma), niin yritä lisätä niihin jonkin verran chorusta. Jos käytössä on ”true stereo” chorus, niin panoroi vasemman ja oikean kanavan kuivat ja efektoidut signaalit vastakkaisille puolille stereokuvaa, jolloin saadaan aikaan hyvänkuuloinen stereosoundi. Tarkasta efektin mono-yhteensopivuus.

Soundia voi vielä suurentaa käyttämällä joko exciteriä tai yksinkertaisesti lisäämällä hieman aivan yläpäätä (12 kHz). Aja taustalaulut de-esserin läpi, jos tarpeellista.

Harkitse vielä koko stereotaustalaulumiksauksen loppukompressointia. Lisää kompuraa!!! Mitä järkeä? Koko ryhmän kompressointi antaa eri lopputuloksen kuin yksittäisten raitojen kompressointi, ja usein tarvitaan kumpaakin yritettäessä saada aikaan tiukasti nipussa oleva soundi, joka tekee popkappaleen taustalauluista niin hyvänkuuloisia.

Jos taustalaulut on jo äänitysvaiheessa esimiksattu stereopariksi, niin voit joko toivoa, että ne on yhdistetty edellä mainitulla tekniikalla, tai yrittää lisätä siihen EQ:ta, reverse-stereo chorusta, exciteriä, kompressiota jne., ja katsoa, mitä tapahtuu. Valmiiksi miksattuja taustalauluja pitää yleensä muokata kapealla keskialueen taajuuskorjaimella, jolla voidaan tuoda esiin tai vaimentaa väärin miksattuja harmonisia osia.

Kuvittelitko, taustalaulut roiskaistaisiin miksaukseen tuosta vaan? 😉

Tasojen hionta

Tasojen monitorointi ja miksauksen tasapainottaminen

Tässä vaiheessa käsissäsi on luultavasti erinomainen miksaus ja kappale kuulostaa taatusti paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. On kuitenkin todennäköistä, että joissakin kohdissa instrumenttien balanssi ei ole kohdallaan. Nyt kannattaa käyttää hyväksi nojatuolin selkänojan taustajousitusta ja kuunnella miksaus läpi kahvikupposen (tee, kaakao, olut, gin tonic, vodkapullo) kädessä, tällä kertaa ehkäpä hiljaa pienillä kaiuttimilla.
Kuuntele kappaletta eri puolilla huonetta. Yritä leikkiä ”tavista” (tavallinen musiikin kuluttaja) ja kuuntele kappaletta taustatapettina. Kuuntele kappaletta viereisestä huoneesta. Kuuntele käytävän päästä. Laita ovi kiinni ja kuuntele uudestaan. Olemme joskus liiankin tottuneita kuuntelemaan suljetun oven läpi tunkevaa musiikkia, joten sen soundi on tuttu… Entäs pelkkä subwoofer-soundi? Jytiseekö bassorumpu basson yli niin kuin pitääkin, vai ovatko alataajuudet epämääräistä mössöä? PA-kamojen läpi? PC:n multimediasaippuarasioilla? Lähes äänettömänä? Täysillä soitettuna?

Tallenna kuuntelun herättämät ajatukset aivojesi vielä käyttämättömään tyhjään tallennustilaan (suurin osa kapasiteetista jää kuitenkin käyttämättä). Voit ylikirjoittaa tiedot traumaattisten muistojen päälle, jos se tekee sinut onnellisemmaksi.

Hiljaa kuuntelu on aina todellinen korvien avaaja. Jostakin syystä hiljaa kuuntelu paljastaa instrumenttien balanssiongelmat, vaikka kaikkia yksityiskohtia ei kuulekaan.

En tarkoita, etteikö miksausta pitäisi kuunnella myös studion suurimmilla kaiuttimilla. Bassot kuulostavat aina suhteellisen hyvältä pienillä kaiuttimilla, joten kuuntele miksausta myös isoilla kaiuttimilla, jotta kuulet, minkälainen taajuuskeitto alataajuuksilla kiehuu. Asia on erityisen tärkeä, jos levyä soitetaan diskoissa ja baareissa, joissa äänentoistolaitteiden suurin teho on painotettu sadan hertsin alapuolelle.

Useimmat suuret studiomonitorit toimivat parhaiten vasta reilulla äänenvoimakkuudella, jolloin ne tuntuvat vasta ”heräävän henkiin”. Ne on suunniteltu kuunneltavaksi keskitasoisilla ja suurilla äänenvoimakkuuksilla, ja tavallisesti ne käyttäytyvät hyvin vaihtelevasti aliohjattuina. Käytä hiljaiseen kuunteluun pieniä lähikenttämonitoreja.

Erilaisilla kaiuttimilla ja vaihtelevilla äänenvoimakkuuksilla voidaan tutkia miksausta kuultavissa olevien yksityiskohtien määrää vaihdellen. Kirjoitatko tietokoneella tekstiä tai käsitteletkö grafiikkaa? Kyllä? Voit ajatella, että hiljaa lähikenttämonitoreilla kuuntelu vastaa miksauksen ”zoom out:ia”, jolloin nähdään koko kuva, ja suurilla kaiuttimilla kovaa kuuntelu vastaa yksityiskohtien lähizoomausta. Miksausta pitää kuunnella monista eri perspektiiveistä, jotta saataisiin aikaan viimeistelty lopputulos, joka soi mahdollisimman hyvin mitä erilaisimmissa ympäristöissä.

Monitoroinnin yhteenveto:

• Korjaa soundit suhteellisen suurella äänenvoimakkuudella (käytä päämonitoreja, jos sellaiset on käytettävissä).
• Korjaa balanssi hiljaa kuunnellen (pienillä tai keskikokoisilla kaiuttimilla) ja tee pieniä soundisäätöjä tarpeen mukaan.

On mielenkiintoista, että kun miksaus on saatu balanssiin erittäin hiljaisella kuunteluvoimakkuudella, niin se kuulostaa (melkein) aina hyvältä myös täysillä kuunnellen. Päinvastainen ei toimi juuri koskaan. Jos olet tehnyt miksauksen suurella kuunteluvoimakkuudella, niin tulet mitä todennäköisimmin pettymään kuunnellessasi sitä myöhemmin hiljaa. Jotkut liian kovalla äänenvoimakkuudella miksaamani kappaleet ovat kuulostaneet normaalivoimakkuuksilla kuunneltaessa lievästi sanoen noloilta. Vaikka musiikki olisikin tarkoitettu soitettavaksi ”kamat kybällä” (heavy metal, hard rock, tekno, disko, jne.), niin balanssi pitäisi silti säätää hiljaa kuunnellen, koska muutoin kappale kuulostaa säälittävän heikolta radiossa ja autossa. Yleensä ainoa pelastuskeino tällaiselle miksaukselle on kompressoida ja taajuuskorjata sitä rankasti masteroidessa, mutta se ei ole mikään hyvä vaihtoehto monien epämieluisien sivuvaikutusten takia.

Edetään nyt näillä varoittavilla sanoilla miksauksen balanssin hienosäätöön, joka on todellinen taiteenlaji.

Kuuntele miksausta tarkasti ja etsi se todellinen ongelman aiheuttaja. Jos ongelmana on tietyn instrumentin silmille hyppääminen (tai vaihtoehtoisesti häviäminen kuulumattomiin) tiettyjen nuottien kohdalla, niin on olemassa kaksi tapaa ongelman korjaamiseksi automaatiota käyttämättä. Raitaa voi yrittää aluksi kompressoida lisää. Ongelmakohtaa voidaan myös yrittää taajuuskorjaamalla tarkasti pelkkiä ongelmanuottien taajuuksia.

Tällainen EQ vaikuttaa kompressorin toimintaan ja päinvastoin – jomman kumman asetusten muuttaminen (joko kompressorin tai taajuuskorjaimen) vaikuttaa toisen laitteen käyttäytymiseen, joten kumpaakin täytyy ehkä säätää yritettäessä saada instrumentti balanssiin itsensä kanssa.

Mutta miksi tehdä näin, vaikka saman voisi tehdä miksausautomaatiolla?

Se on huomattavasti nopeampi tapa. Balanssi saadaan kuntoon koko kappaleeseen pelkästään yhtä osaa kuuntelemalla, kunhan tasot eivät heittele kappaleen osien välillä. Vaikka automaattimiksauksen liukusäätimen liikkeet voidaankin monissa järjestelmissä kopioida osista toisiin, niin se on pikkutarkkaa ja aikaa vievää puuhaa, ja usein myös niin kypsää, että monesti ihmiset haluavat mieluummin ohjelmoida kappaleen alusta loppuun manuaalisesti – ja se vie myös aikaa.

Taajuuskorjaimen ja kompressorin käyttö automaattisena miksaustason balansointityökaluna on hyvä idea musikaalisemmalta kuulostavan lopputuloksen takia. Sama lopputulos miksausautomaatiolla vaatisi koko ajan pienenpieniä liukusäätimen liikkeitä melodiaa tarkasti seuraten. Taajuuskorjain ja kompressori tekevät työn hyvin säädettyinä automaattisesti. Vaikka löytäisitkin hyvät asetukset, niin saatat silti joutua käyttämään liukusäätimiä, mutta tällöin tasonsäädöllä ei tarvitse koskea yksittäisiin nuotteihin, vaan sillä tehdään yleistason muutoksia.

EQ:n ja kompressorin käyttö tasojen balansointiin helpottaa työtä merkittävästi, jos miksausympäristö ei tue automaatiota. Ilman sitä on tultu toimeen ennenkin ja silti aikaan on saatu loistavan kuuloisia levyjä. Tämä on yksi keinoista, joilla ne on saatu aikaan.

Mitä yritätkään saada aikaan?

Yrität saada aikaan miksauksen, jossa kaikkien soittimien balanssi on kunnossa koko kappaleen ajan. Tämä ei tarkoita välttämättä sitä, että tasot ovat koko ajan samat (se olisi tylsää). Jos joku soitin pullahtaa miksauksessa yhtäkkiä pinnalle, niin älä heti revi sen tasoa alas. Saattaa olla vain hyvä, että se tulee esille juuri silloin. Kuuntele vielä kerran ennen toimenpiteitä.

Miten se tehdään?

Kuten aiemmin on jo mainittu, niin tasojen säätö kannattaa tehdä pienillä kaiuttimilla hiljaa kuunnellen. Sitä ei kannata tehdä täydellä teholla subwoofer päällä studion suurimmilla kaiuttimilla, vaikka niillä on hyvä saada perusmiksaus kuulostamaan hyvältä. Pienet tasonsäädöt eivät kuulu suurilla äänenvoimakkuuksilla, joten yritä säätää tasot hieman normaalia kotikuuntelua alhaisemmalla äänenvoimakkuudella.

Pitääkö jotakin varoa?

Kyllä! Suurin virhe on käyttää tuntikausia miksausautomaation ohjelmoimiseen tuhoamalla soitinten luonnollinen dynamiikka kirurgin tarkalla miksaamisella. Automaatiokäyrät voivat tulla äärimmäisen monimutkaiseksi. Kun kappaletta soitetaan myöhemmin, niin se ei luultavimmin innosta enää ketään. Projektitiedoston koosta voi päätellä, onko mopo karannut käsistä. Jos ohjelmoidun liukusäätimen päälle tulee uusi korjausohjelmointi ja sen päälle taas uusi korjaus ja niin edelleen, niin tiedoston koko kasvaa jättimäiseksi. Se ei voi olla tervettä, eihän? Usein aikaisemmin miksatessa tehtyjä automatisoitujen liukusäädinten liikkeitä vastaan täytyy taistella ja saattaa olla parempi ohjelmoida koko kanava uudestaan sen sijaan, että sitä yrittää korjata monta kertaa.

Miksausautomaation liioiteltu käyttö voi johtaa hengettömään lopputulokseen, jossa ei ole jäljellä dynamiikkaa eikä elämää. Kaikkia nyansseja ei tarvitse sittenkään poistaa. Korjaa vain tarpeelliset asiat pitääksesi balanssi suunnilleen tasaisena, älä enempää, tai tuhlaat vain tuntikausia aikaa kappaletta tappaessasi. Yritä jättää muusikoille ilmaisuun tarvittavaa dynamiikkaa, paitsi jos bändi on aivan toivoton tapaus. Siitä heille maksetaan.

Entäs Beat Detector -toiminnot, joilla saadaan korjattua soittimet metronomin tarkasti iskuille? Entäs vireenkorjaus? Kaikki on sallittua. Kaikkea ei kannata kuitenkaan korjata, jotta tuotannon läpi kuuluisi edes häivähdys inhimillistä soittoa ja laulua!

Viimeinen kiillotus

Nyt lienee parasta pitää hiljainen hetki ja rauhoittaa korvia. Jos lopetat työn tähän ja menet nukkumaan, niin seuraavana päivänä asiat kuulostavat korviisi erilaiselta ja vietät koko päivän uusiessasi tänään tehtyä miksausta. On parasta jatkaa taistelua ja saattaa työ loppuun tänään.

Kun olet valmis jatkamaan, niin kuuntele hiljaa muita levyjä muutama minuutti korvien virkistämiseksi ja jotta muistaisit, miltä musiikki kuulostaa musiikkiäänityksen suuressa maailmassa studiosi  ulkopuolella. Kuuntele eri osien tasoja – etenkin laulua.

Kuuntele sen jälkeen omaa miksaustasi tavallisella kuunteluvoimakkuudella ja sen jälkeen ”kamat kybällä” kuunnellen. Mitään ei todennäköisesti tarvitse muuttaa tässä vaiheessa, mutta huomaat luultavasti, että jotkut soittimet ovat hieman kovalla tai hiljaisella. Tuntemuksien pitäisi olla laimeita; tasoja on jo hiottu kuntoon, eikä tässä vaiheessa mitään tarvitse enää merkittävästi muuttaa.

Kahden tai kolmen säätämistä vaativan raidan yleistasoja voidaan muuttaa kahdellatavalla. Voit joko ohjelmoida automaatiolla tarvittavat kohdat tai säätämällä varovasti miksauspöydän kanavan ”trim”-nuppia (tai vastaavaa ohjelmallista kohtaa). Se on usein paljon nopeampaa kuin automaation ohjelmointi ja tässä vaiheessa kannattaa välttää liian monimutkaisten asioiden tekemistä, kun väsymys alkaa jo painaa päälle. Yritä olla tuhoamatta miksaustiedostoa – sitäkin tapahtuu! Varmuuskopiokin kannattaa ottaa silloin, kun tuntuu siltä, että mahdollisesti hukkaan menevä työmäärä ylittäisi hermojesi sietokyvyn.

Kun kaikki on kohdallaan, on aika miettiä, onko miksauksen kompressoinnista mahdollisesti hyötyä. Jokaisen raidan erikseen kompressointi ei poista yleiskompressoinnin tarvetta – ne ovat kaksi eri asiaa. Miksauksen kompressointi sulattaa soittimet yhteen tavalla, johon yksittäisten raitojen kompressoinnilla ei päästä edes lähelle. Nyt voi olla hyvä hetki kompressoida miksaus, koska tunnet kappaleen tällä hetkellä paremmin kuin koskaan. Voit olla myös liian väsynyt ja tuottaa pelkkää vahinkoa.

On olemassa monia syitä miksauksen kompressoimiseksi tässä vaiheessa:

• Miksaus soi liian hiljaa.
• Miksauksesta tuntuu voimattomalta.
• Haluat, että soittimet liimautuvat yhteen paremmin.

Kompressorin asetusten säätäminen lopulliselle miksaukselle vaatii tarkkaa kuuntelua ja keskittymistä. Kompressoitua ja kompressoimatonta signaalia pitää A/B-vertailla monta kertaa ja tutkia mahdollisia eroja. Joskus kompressointi menee hiusten halkomiseksi, eikä se tuo tarpeeksi suurta hyötyä, jotta sitä kannattaisi käyttää.

Jos et ole varma (varmuus tulee vain kokemuksen myötä), niin jätä kompressointi väliin. Voit aina kompressoida stereomiksauksen myöhemmin.

Kun olet saanut miksaukseen kuulostamaan kompressorin läpi mahdollisimman hyvältä, saatat vielä haluta muuttaa balanssia hieman. Kompressointi saattaa syödä bassoa. Ehkä jokin instrumentti kuulostaa nyt liian kovalta? Jos nyt tuntuu siltä, että balanssia pitäisi muuttaa radikaalisti, niin todennäköisesti kompessori on säädetty huonosti. Jatka säätämistä tai jätä kompressointi sikseen seuraavalle päivälle.

Loppuhionta saisi kestää korkeintaan 15-60 minuuttia.

Tee miksauksesta stereoraita NYT!

Miksaa biisi silti stereoraidaksi ja ota siitä varmuuskopio. Muut ihmiset tai lemmikkieläimet eivät aina ymmärrä työsi tärkeyttä ja voivat kävellä tai kusta miksauspöydälle. Vaikka miksaus olisi ”turvassa” tietokoneessa, voi ohjelma kaatua seuraavana päivänä. Ja Aurinkokin muuttuu punaiseksi jättiläiseksi. Työtiedosto voi olla korruptoitunut ja kieltäytyä latautumasta ohjelmaan! Kovalevy voi hajota. Tiedostojärjestelmä voi olla tuhoutunut. Tietokone voi kaatua ja jumiutua juuri kun olet sulkemassa sitä. Jos jätät sen päälle, se voi syttyä tuleen. Jos sammutat sen, se voi kieltäytyä käynnistymästä uudelleen. Jos kone hajoaa yön aikana, niin sinä hajoat seuraavana päivänä. Tee varmuuskopio järjestelmän ulkopuolelle RAID-varmistetulle tiedostoserverille tai pilvipalveluun.

Tärkeä valmistelu huomiseksi

Haluat ehkä kuunnella musiikkia vielä tässä vaiheessa. Kuuntele hiljaa ja lepuuta jo korviasi. Vältä kiusausta ja jätä miksaus jo rauhaan. Työt on tehty tältä päivältä.

Miksi näin? Jos menet suoraan sänkyyn ilman taukoa, et ehdi rentoutua, vaan mietit miksausta nukkumaan mennessä. Teet uuden miksauksen unissasi ja näet, kuinka säädät eteen tulevien ihmisten äänenvoimakkuutta ja laitat ruuhkassa autoihin lisää reverbiä. Rentoudu ja pyyhi nappulat ja kompressorit mielestäsi, myös kaikki EQ-käyrät.

Yhteenveto

Arvioi miksaus seuraavana päivänä. Tässä kuitenkin vielä yhteenveto miksauksesta.

Prosessin kulku on suunnilleen seuraavanlainen:

1. Opettele koko kappaleen äänitetty materiaali.
2. Tee kaikesta raakamiksaus.
3. Luo hyvät rumpu-, basso- ja komppisoundit.
4. Siirry seuraavalle tasolle ja tuo miksaukseen muut soittimet.
5. Lisää päälaulu ja taustalaulut.
6. Säädä miksausta niin, että se kuulostaa hyvältä koko kappaleen läpi.
7. Suorita lopullinen, ”yleinen” tasojen tarkastus ja kompressoi miksaus, jos siitä on hyötyä.
8. Miksaa biisi stereoksi, tee varmuuskopio pilveen.

Miksaus on iteratiivinen, toistuva prosessi. Muutat jo kerran valmiiksi tekemiäsi raitoja useamman kerran ja vähitellen miksaus löytää muotonsa. Joka kerta muutokset ovat kuitenkin pienempiä ja pienempiä. Päivän edetessä pitää hivuttautua koko ajan lähemmäksi lopputulosta. Lopulta pitää tuntua siltä, että miksaus on ”lähes täydellinen” heijastuma tavoitteestasi. Et saa ajatella, että jotakin olisi voinut tehdä paremmin. Tämän takia miksaussessiot venyvät yleensä yömyöhään. Älä aseta minuutintarkkaa takarajaa, vaan tee työtä niin kauan, kunnes tunnet saavuttaneesi täydellisyyden. Mene nukkumaan vasta pienen rentoutumisen jälkeen.

Artikkeli edustaa yhtä näkemystä miksaukseen. Jotkut tekevät asioita eri tavalla, joten en väitä, että tämä olisi lopulta mitenkään muita oikeampi menetelmä.

Aamuarvio

Katsotaan, miten miksausta pitäisi arvioita session jälkeisenä aamuna.

Yritä arvioida miksaus yksin tai korkeintaan yhden ulkopuolisen läsnäollessa. Session ulkopuolisesta kokeneesta miksaajasta saattaa olla hyötyä.

Aamuarvion tarkoitus on yksinkertaisesti varmistaa, että edellisen illan miksaus on tarpeeksi hyvä. Tarkoitus ei ole tehdä muutoksia, ellei jokin ole pahasti pielessä. Vaikka joku toinen ehdottaisi sinulle muutoksia, niin älä toteuta niitä sumeilematta – ne voivat olla vääriä neuvoja.

Tee minimimäärä työtä virheiden korjaamiseksi – ja tähän sisältyy se vaihtoehto, että jätät sen kokonaan korjaamatta. Viimeinen asia, mitä haluat tehdä, on hajottaa koko miksaus. Vältä kaikin keinoin ”ketjureaktioita”, Ketjureaktio on muutosten sarja, joka alkaa siitä, että teet muutoksen yhteen asiaan, jonka takia toista pitää muuttaa, jonka takia kolmas asia vaatii korjausta jne. Tässä tavallinen ketjureaktiokeskustelu:

– Oho – perkussioita pitää nostaa hieman.
– Niin pitääkin.
– Äh, nyt virveli tuntuu jäävän jalkoihin. Voisiko sitä kirkastaa?
– No nyt se on kirkkaampi. Tosin laulu ei ole enää tarpeeksi pinnassa.
– Olet oikeassa. Nosta sitä, niin se on siinä.
– Nyt kitaroista ei saa enää selvää.
– Totta. Laitetaan niitäkin kovemmalle.
– Basson pitäisi jytistä enemmän.
– Nostan rumpujakin pari dB:tä.

Ennen kuin huomaatkaan, jokainen paikalla olija osallistuu miksaamiseen ja laittaa kaiken uusiksi. Kaikki tämä vain siksi, että ajattelit perkussioiden jäävän jalkoihin. Oliko se sen arvoista? On mahdollista, että muutoksen takia olet studiossa vielä seuraavaan yöhön asti ilman takeita paremmasta lopputuloksesta. (Täytyy myöntää, että olisin itse kuitenkin nostanut perkussioita 0,5 dB.)

Vältä uusi miksauskierros harkitsemalla tarkkaan, onko mielessäsi oleva muutos oikeasti kriittinen asia. Voiko sen kanssa elää? On kiva olla perfektionisti, mutta jo ”valmiiseen” miksaukseen kajoaminen voi aiheuttaa paljon aluksi huomaamatta jääviä pieniä sivuvaikutuksia. Ehkä yllä olevassa esimerkkitapauksessa perkussiot olivat hieman liian hiljaisella siksi, että ne häiritsivät jotakin muuta soitinta – asia, jonka huomasit eilen, mutta jota et enää tänään muistanut?

Asioiden syy-seuraus-suhteet unohtuvat merkillisen helposti jo seuraavana päivänä. Jätä miksaus rauhaan jos vain pystyt. Jos jokin muutos on pakko tehdä, niin peru se siinä vaiheessa, kun tajuat, että muutos alkaa häiritä kaikkea muuta. Älä sotke eilen kovalla työllä etsittyä balanssia.

Monesti uusi miksausversio kuulostaa paljon huonommalta kuin alkuperäinen miksaus!

Opi luottamaan edellisen päivän tekemisiisi. Tee muutoksia vain, jos niitä pitää oikeasti tehdä. Korjaa vain suuret virheet. Tässä on syy jättää miksaus hautumaan yön yli – virkeänä on hyvä tarkastaa, että et tehnyt yömyöhään väsyneenä mitään täysin kahjoja ratkaisuja. Jos miksaus kuulostaa suhteellisen hyvältä, niin jätä se rauhaan. Älä aloita potikoiden säätämistä uudestaan.

Tämän takia tärkeitä ihmisiä ei pidä kutsua aamuarviointiin. He voivat kuunnella tuloksia myöhemmin. Aamuarvio kannattaa tehdä yksin tai korkeintaan jonkun ”luottokorvan” kanssa. Estä kaikin keinoin bändin ja levy-yhtiön edustajien pääsy tilaisuuteen, jotka eivät kuitenkaan malttaisi pitää sormiaan erossa liukusäätimistä. Miksaus on valmis, eikä sitä muuteta, ellei jokin ole pahasti pielessä.

Jos miksausta pitää mielestäsi muuttaa, niin on tärkeää vertailla viime yönmiksausta siihen, miltä se kuulostaa tänään. Niiden pitää luonnollisesti olla  identtiset. Vertailun tekee helpoksi digitaalisissa järjestelmissä miksaamalla eilinen miksaus vastavaiheessa tänään soivaan miksaukseen. Lopputuloksen tulisi olla hiljaisuutta (lukuun ottamatta efektejä tai kaikua, joiden toiminta perustuu jonkinasteiseen satunnaisuuteen).

Jos vielä muutaman päivän kuluttua tuntuu että pienet muutokset ovat todella tarpeen, niin mainitse siitä masteroijalle, joka taajuuskorjaa, kompressoi tai muulla tavoin käsittelee valmiin stereoäänityksen loihtien tai vaimentaen siitä haluamaasi lopputulokseen tarvittavat asiat. viimeisessä vaiheessa muutoksilla tunnutaan saavan aikaan parempia muutoksia kuin kajoamalla itse miksaukseen. Ketjureaktioiden määrä pysyy minimaalisena, koska liukusäätimiin ja niiden kautta soitinten väliseen balanssiin ei enää päästä koskemaan. Masteroija kuulee kappaleen tuoreilla korvilla ja voi jopa kehottaa sinua jättämään äänityksen koskemattomaksi, jos hän uskoo balanssin olevan tarpeeksi hyvä ilman jatkoprosessointia.

Masteroijat ovat tietyllä tavalla miksausmaailman ”lääkäreitä”: ”Tohtori, minusta tuntuu että miksaukseni ei voi hyvin!”. Katsotaanpas… Hyvältähän tämä kuulostaa. Pieni leikkaus EQ:lla 502 Hz kohdalta ja biisi on valmis julkaistavaksi!”

Masteroiminen voi olla hyvin rauhoittava ja rohkaiseva kokemus.

Toivon, että tämä artikkeli on antanut sinulle käsityksen miksaamisesta ja että siitä on apua hienojen miksausten tekemiseen tulevaisuudessa.

Onnea miksaamiseen!

Pulu Studion Miksauskäsikirjan pohjana on alun perin käytetty artikkelia How to Mix a Pop Song From Scratch, jonka on kirjoittanut Jeremy Wakefield.

Olen kirjoittanut artikkelin omasta mielenkiinnosta aihetta kohtaan. Miksauskäsikirjaa ladattiin jo parin ensimmäisen vuoden aikana kymmeniä tuhansia kertoja, joten kaipa tällä on tilausta ollut! Suomennos ja oma, alkuperäinen teksti (c) Panu Pentikäinen, 2004-2019. Kaikki oikeudet pidätetään.