Posted on

Ajatuksia podcastin tuottamisesta

Podcast äänitys Pulu Studio

Marraskuussa podcastien äänitykset ovat jatkuneet vilkkaina. Uusia asiakkaita ilmaantuu tasaista tahtia ja vanhatkin palaavat tekemään äänityksiä, eli ehkä täällä on jotain tehty oikein! 🙂 Tänään vieraina oli jo sellaista porukkaa, että nauroin tilausta vastaanottaessani mielessäni, kuinka en tiennyt edes vitsinä unelmoida tällaisista projekteista. Jos podcast-vieraan esimies olisi tullut paikalle, niin kaupunginosan päällä olisi pörränyt pari helikopteria ilmatilaa varmistamassa.

Pääsin tekemään A/B-vertailua Pulu Studion ja kilpailevan studion podcastien laadun välillä, koska jatkoin erään podcast-sarjan tuotantoa asiakkaan antamilla samoilla spekseillä. Lopputulosta vertaillessani sain loihdittua mielestäni korvaa miellyttävämmän, tasapainoisen puheäänen, jota on vaivatonta kuunnella.

Superherttaa sen olla pitää

Äänitän podcastit parhaillaan laajakalvoisilla kondensaattorimikrofoneilla aina kun vain mahdollista. Shure SM7 näyttää olevan suosittu useammassakin amerikkalaisessa pro-luokan podcast-studiossa, mutta itse en tykkää siitä; se tuottaa kyllä erittäin kuivan, vähäkaikuisen signaalin, mutta laajasta taajuusvasteesta huolimatta soundi ei ole yhtä lämmin ja pehmeä kuin ikuisella suosikillani, AKG C414-B ULS:llä.  C414:ssä on neljä suuntakuviota, joista podcasteissa käytän superherttaa. Se tarjoaa kapeimman suuntakuvion soundin kustannuksella – hertta on parempi, 8-kuvio vielä parempi ja omni loistava (hyvässä tilassa).  Podcast-äänityksessä haluan minimoida vuodot, joita laajakalvoisia kondensaattorimikrofoneja käytettäessä väistämättä tulee melko paljon. Siksi tuo superhertta antaa kokonaisuutena paremman lopputuloksen; vähemmän vuotoääniä = enemmän mikrofonin takana olevaa puhujaa => parempi lopputulos.

Mikrofonien ja puhujien sijoittelu ympyrään

Olen harkinnut pitkään pyöreän neuvottelupöydän hommaamista, sellaista, jossa on reikä keskellä. Pöydän halkaisijan pitäisi olla mallia ”suuri”, eli pari metriä. Sellaista pöytää ei ole vielä tullut vastaan. Kuvittelin löytäväni pk-seudulta kolmesta tai neljästä palasesta koottavan kokoontaitettavan ympyräpöydän, mutta aika hiljaista on. Nyt olen luopunut pöytäsuunnitelmasta ja asetellut podcastien puhuja joko vastakkain tai 120 asteen välein reilun parin metrin päähän toisistaan äänityshuoneen keskelle. Tämä vaikuttaa olevan toimiva ratkaisu; kaikki näkevät helposti toisensa ja keskustelu on helppoa. Mikrofoniständeille jää runsaasti tilaa keskiympyrään. Kaikki halukkaat saavat eteensä nuottitelineen tai pienen apupöydän.

Kilpaileva vaihtoehto kahdelle puhujalle

Yhden asiakkaan luona podcastit äänitetään alla olevan kuvan näköisen pöydän äärellä. Tähän mahtuu tietenkin vain kaksi henkilöä. Mikrofonien asettelu on myös haasteellista, koska ne pitää laittaa niin lähelle toisiaan. Äänityksen ajaksi pöydälle rakennettiin puhujilta lähes näköyhteyden peittävät akustoinnit vuotoäänien vähentämiseksi. Soundista tuli aika hyvä, mutta podcast-vieraan olo ei välttämättä ole kaikkein rennoin, kun edessä on iso U:n muotoinen akustiikkapaneeli ja pöydän toisella puolella olevasta puhujasta näkyy vähän otsatukkaa…

Podcast 2 hengelle - pöytä

Toisaalta tällaisessa asetelmassa tunnelmasta tulee väkisinkin tiivis… En kuitenkaan hommaa samanlaista 2 hengen baaria studioon.

Jälkieditointi

Kun podcastin äänitys on päättynyt, niin mitä teen jälkituotannossa? Aivan ensimmäisenä varmuuskopioin raakaraidat turvaan – joko toiselle kovalevylle tai ftp-siirrolla Pulu Studion serverille (varsinkin valtiomiestason äänitysten yhteydessä). Sen jälkeen käyn jokaisen raidan yksitellen läpi Adobe Auditionilla seuraavasti:

  • Mahdollisesti n. 6 dB kohinanpoisto 0-300 Hz alueella, jos studioon on kantautunut melua ulkopuolelta. Korkeammat taajuudet eivät tule läpi rakenteista.
  • Hälyäänien poistaminen / vaimentaminen (yskäisyt, papereiden plärääminen jne.)
  • Maiskutteluäänien vaimentaminen (puhujata riippuen jos tarpeen)
  • Jos raidalla on hiljainen puhuja: vuotoäänien vaimentaminen manuaalisesti 6 dB, jos joku toinen vieras puhuu kovalla äänellä.

Kun kaikki raidat on käyty tuolla tavalla läpi, alan säätää puhujien soundeja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi raitakohtaisia EQ:ita (Fabfilter Pro-Q3 / natural phase tai medium linear phase tätä kirjoittaessani) korvakuulolta säätäen. Lisään jokaiselle erillisraidalle myös puheäänelle kompressorin (Fabfilter Pro-C2 tätä kirjoittaessani). Luonnollista soundia haettaessa kompressoin kovimpia ääniä 1-3 dB, naurunremakkaa enemmän.  Lisään raitakohtaiset de-esserit, jos niitä tarvitaan.

Nyt raidat ovat valmiita kulkemaan summattavaksi bussiin. Bussissa on:

  • EQ – Yleensä highpass 80 Hz, muuten tasainen
  • Compressor – ottaa kiinni silloin, kun kaksi tai useampi vieras puhuu yhtä aikaa kovalla äänellä
  • De-esser – hienovarainen sibilanttien rajoitus
  • Brickwall limiter – volatason nosto asiakkaan kanssa sovitulle tasolle.

Nyt puheet on saatu yhteen nippuun. Tästä ne jatkavat matkaansa Master-bussiin, jossa puheet ja jinglet yhdistetään. Master-bussissa on vielä yksi limitteri, joka on lähinnä estämässä signaalin nousemisen 0-tasoon (ikävän säröytymisen estämiseksi).

Panorointi?

Jos puhujat kuulostavat toinen toisiltaan, niin pieni raitojen panorointi voi tehdä podcastin kuuntelusta miellyttävämpää. Panoroinnissa käytän 5 – 7 % panorointia vasemmalle tai oikealle – riittävästi, jotta panoroinnin aistii, mutta kuitenkin sen verran hillitysti, että kuulokuva ei ole missään tapauksessa ärsyttävästi kallellaan  edes nappikuulokkeilla.

Lopputarkastus

Avaan valmiin podcast-miksauksen Adobe Auditionissa ja tarkastan vielä, että äänenvoimakkuudet eri puhujien kesken ovat linjassa toistensa kanssa. Pitääkö hiljempaa puhuvan olla hiljemmalla kuin kovaa kailottavan vieraan? Vai pitääkö niiden olla samalla volatasolla? Jos hiljemmalla, niin kuinka paljon? Kuuluvatko editit? Kuulostavatko kaikkien puheäänet mahdollisimman hyvältä? Onko miksaus linjassa mahdollisen podcast-sarjan aikaisempien jaksojen kanssa? Näitä kysymyksiä pyörittelen joskus viimeiseen hetkeen asti, ennen kuin pakkaan podcastin lähetysvalmiiksi asiakkaalle.

Yhteenveto

Jos jotain haluaa tehdä, niin se kannattaa tehdä mahdollisimman hyvin. 🙂

-Panu

 

 

Posted on

Panun kitarapedaalilauta

Harmi, että pedaalilauta on niin pieni – ei siihen mahdu kuin pari perusjuttua. Tässä pedaalit signaalitiellä olevassa järjestyksessä pienine esittelyineen.

Panu pedaalilauta 2019

Stage Five Pedaalilauta

Hommasin Stage Five pedaalilaudan jo yli 10 vuotta sitten kyllästyttäni omatekoisiin virityksiin. Lauta tarjoaa pedaaleille reguloitua, laadukasta tasa- ja vaihtovirtajännitettä. Siinä on myös hyvänkuuloinen etuaste, jolla signaalin voi säätää sopivaksi kitaraa vaihtaessani. Tietysti etuasteen voi myös ohittaa.

Liitäntöjä on kaikkeen tarpeeseen. Olisi efektilenkkejä joka lähtöön. Löytyy kuulokevahvistin, joka on jäänyt mulla kyllä lähes ilman käyttöä; studiolla sitä ei tarvitse ja keikoilla käytän kulmaa tai langatonta korvamonitorointia.

Pedaalilautaan integroitu kaapelitesteri on sitä vastoin keikan pelastaja! Kun ääntä ei kuulu, niin tuolla voi tarkastaa kitarajohdon toimivuuden parissa sekunnissa. Vihreä valo = OK, punainen = Houston, we have a probem.

Pedaalien välijohdot ja virtajohdot saa piiloon pedaalin lattian alle paremmin kuin mitä ne tuossa kuvassa parhaillaan ovat – siistin ilmettä sitten, kun lopullinen setup on löytynyt parhaillaan meneillä olevan mylläyksen päätteeksi.

Stage Five pedaalilauta

Electro-Harmonix Octave Multiplexer

Electro Harmonix Octve Multiplexer

Muusta voi tinkiä, mutta tästä en luovu, vaikka pedaali on iso rohjo ja vie hirveästi tilaa. Octave Multiplexer on oktaaveri, eli se tuottaa äänestä alaoktaavin, kytkintä kääntämällä myös kaksi oktaavia alemman äänen. Pedaali toimii vain yksittäisille nuoteille. Sointuja se ei osaa tulkita oikein ja niiden kohdalla lopputulos on epämääristä hälinää.

Soundi on paksu ja eläväisen orgaaninen! Tykkään tästä paljon enemmän kuin Bossin oktaaverista, jonka myös olen omistanut.

Tämä oktaaveri toimii mainiosti myös bassoon. Oheisessa esimerkissä soitin Fender Jazz Bassoa Octave Multiplexerin läpi. Perässä saattaa olla Electro-Harmonix Bigg Muff Bass, mutta en ole varma.

Sähkökitara + Octave Multiplexer (wet n. 40 %) + overdrive = tanakka riffisoundi!

Boss Chromatic Tuner TU-3

Boss TU-3

Viritinpedaali, ei sen kummepaa paitsi että tästä pedaalista voi jakaa 9 VDC sähköä eteenpäin seuraaville pedaaleille sopivalla jatkojohdolla. Kuvan setupissa alarivillä kolme muuta pedaalia ottavat sähkönsä Bossin kautta.

Sitten kun TU-3 hajoaa, hommaan tilalle TC Electronic:in virittimen, koska se vie vähemmän tilaa.

Boss Blues Driver BD-2

Ensimmäinen pedaali virittimen jälkeen on yleensä Boss SD-1 Pulutec-modilla, mutta nyt vaihdoin sen tilalle Blues Driverin. Pedaali tuottaa klassisen rock-särön, joka sekoittuu huomaamattomasti putkivahvistimen säröön.

Electro-Harmonix Small Stone

Electro Harmonix Small Stone

Small Stone liikkuu aktiivisesti tämän pedaalilaudan ja hyllyn välillä. Taas se on tullut lautaan takaisin antaakseen myöhemmin tietä Small Clone chorukselle, jonka jälkeen sekin lähtee lepäämään. Small Stone phaserin hyvä ominaisuus on true bypass, joten se ei häiritse signaalia silloin, kun sitä ei käytetä.

Chandler Real Tube Driver

Chandler Tube Driver

1U räkkikokoinen putkietuaste mahtuu pedaalilautaan kun se laitetaan mahtumaan! Laite vie neljä arvokasta pedaalipaikkaa, joihin olisin voinut laittaa ties mitä härpäkkeitä. Testattuani pitkästä aikaa Chandleria sille oli yksinkertaisesti pakko löytää paikka laudasta. Olen käyttänyt tätä aiemmin myös räkitettynä tai irtonaisena kitaranupin päällä. Kokeeksi laitoin sen kuitenkin pedaalilautaan, koska saatan tulla toimeen tällä pienemmällä pedaalimäärällä myöhemmin ilmi tulevan syyn takia…

Real Tube Driver tuottaa harmonisesti rikkaan overdriven 12AX7-putkella. Soundi on rock, ei yhtään metalli. 80-luvulla esim. Eric Johnson käytti tätä räkkiversiota keikoilla ja myös David Gilmourin nimi pullahtaa säännöllisesti esiin laitetta googlatessa.

Chandler Tube Driver liitännät

Horizon Devices Precision Overdrive

Horizon Devices Precision Overdrive

Uusin tulokas pedaalikokoelmaani on ystävältäni pitkäaikaiseen lainaan saamani  Horizon Devices Precision Overdrive. Pedaali tuottaa säröä sooloihin ja moderneihin komppeihin tiukasti ja tarkasti. Erikoisuutena on säädettävä, älykäs gate, joka vaimentaa turhat hurinat. Gate on oikeasti hyödyllinen! Se ei katkaise ääntä kokonaan, vaan hiljentää turhaa roskaa soitettujen nuottien väliltä luonnollisen kuuloisesti. En ihmettele, että pedaalista on kirjoitettu niin paljon myönteiseen sävyyn.

MXR 90

MXR 90

Pedaalilauta ei ole pedaalilauta, jos siinä ei ole MXR 90 phaseria. Käytän phaseria joko tosi hitaalla tai lähes äärimmäisellä asetuksella, yleensä en mitään siltä väliltä. Ääriasennossa phaser pulppuaa märästi kuin kuuma lähde rikiltä tuoksuvaa vettä. Hidas asetus toimii clean-kitaran ja delayn kanssa silloin, kun tarkoitus on loihtia elokuvallisen eeppisiä äänimaisemia sointuja näppäilemällä.

Ibanez Digital Delay III DDL20

Ibanez Digital Delay III DDL20Ibanez Digital Delay III DDL20 delay-alueetDDL20 on Ibanezin valmistama digitaalinen delay 80-luvulta. Jos mitään digitaalista voi kutsua vintageksi, niin tämä alkaa olla sellainen! Tykkään pedaalin soundista niin paljon, että tämä on itse asiassa jo toinen omistamani yksilö. Poljin ensimmäinen kappaleen loppuun. Laite samplaa äänen varmaan jollain 10 kHz näytteenottotaajuudella tai alemmalla ja se kuulostaa pikemminkin analogi delaylta kuin modernilta digitaaliselta. Käytän yleensä n. 500 ms alueella pyöriviä viiveaikoja, mutta tästä irtoaa myös superlyhyet, jopa muutamien millisekuntien mittaiset viiveet. Kun sellaisen yhdistää isoon feedbackiin, niin kitarasoundi alkaa muistuttaa puhuvaa robottia!

En harrasta juuri koskaan nimien pudottelua, juuri tämä DDL20 oli Pete Wallin pedaalilaudassa ainakin jollain Tavastia-klubin keikalla III-levyn aikoihin. Olen hyvin varma, että hän käytti nimenomaan tätä pedaalia ainakin III-levyllä. Seuraavassa biisissä Ibanez Digital Delay III kuuluu selkeästi intron kitarassa:

E-Bow

E-BowOctave Multiplexezrin vieressä on jemmassa E-Bow, jota käytän kitarasooloissa silloin, kun kaikki muut ideat on käyty läpi porakonetta myöten.

 

Puuttuvat pedaalit

Missä on wah-wah?
Missä on flanger?
Missä on analog delay?
Missä on chorus?
Missä on reverb?
Missä on ring modulator?
Missä on [efektin nimi]?

Simo Vaatehuoneelta sanoisi tähän, että ”eikä tässä vielä kaikki”! Jos ja kun tarvitsen lisää efektejä, niin nappaan studion räkistä mukaan Fractal Audio Axe FX II:n ja sille suunnitellun MIDI-pedaalin. AxeFX saa hoitaa loput efektit. Voi myös olla, että en käytä keikalla ollenkaan kitaravahvistinta, vaan käytän AxeFX:n vahvistin- ja kaappimallinnuksia.

Posted on

Ceriatone JTM45 mk2 – Klassista kitarasoundia etsimässä

Marshall, Ceriatone ja Cool Mama

Olen siirtynyt kitaroiden äänityksissä suurelta osin Fractal Audio AXE FX 2:n käyttäjäksi paitsi jos bändit tuovat omat styrkkarinsa studiolle. Nyt tuli kuitenkin yllättävä inspiraatio ottaa vanha sotaratsu tallista ja kokeilla, millainen soundi sieltä irtoaa – ja ottaa selville, voittaako oikea kitaravahvistin sittenkin digitaalisen? Ja jos voittaa, niin millä osa-alueilla ja miksi? Ja missä se häviää? Mitä missä milloin?

Toinen syy oikean kitaravahvistimen käyttämiselle on laiskuus; olen alkanut treenata kitaransoittoa taas säännöllisesti. En jaksa koko ajan istua tarkkaamossa, vaan käyskennellä pitkin studiota ja istua studion viihdekeskuksen sohvalla katsomassa kitarajumalien opetusvideoita jne. tosi mielenkiintoista kaikelle kansalle.

Käytin pari päivää itse rakentamaani alkuperäistä Uraltone-nuppia. Se ei kuitenkaan tarjoa soundia, jota tyypillisesti olen hakemassa; Uraltone on soundiltaan liian kiltti, vaikkakin se säröytyy helposti vaikka miten pienellä treenivolalla. Mesa/Boogie MK3 olisi vakiovalintani ja onhan se rockiin hyvä, mutta se ei tuntunut tällä kertaa inspiroivalta treenaamiseen.

Ceriatone JTM45 mk2 nuppi oli siis ainoa oikea valinta tähän hetkeen. Ostin sen rakennussarjana vuonna 2006 ja käytin sitä aktiivisesti koko ajan ennen kuin Axe FX 2 laittoi oikeat kitaravahvistimet [liian] vähäiselle käytölle. Ceriatone on kaukoidässä toimiva kitaravahvistinkloonien rakentaja. Yritys tekee hölmön hyviä klooneja legendaarista styrkkareista hinnalla, joka länsimaissa olisi täysin mahdoton. Maksoin JTM45:stä vuonna 2006 reilut 600 € ilman koteloa. Kotelon rakensin itse keittiön astiakaapin ovesta. Päällysteet, kahva ja jalat löytyivät Uraltonesta.

JTM45-vahvistimen historia

Ceriatone JTM45 on kopio Marshall JTM45 -vahvistimesta, joka taas on saanut todella vahvaa inspiraatiota Fender Tweed Bassman -vahvistimesta (5F6-A-piiri).

Fender Bassman 5f6 kytkentakaavio
Fender Bassman 5f6 kytkentakaavio – Marshall JTM45 on rakennettu tältä pohjalta.

 

Marshall JTM45 oli Marshallin ensimmäinen kitaravahvstin. Ensimmäiset prototyypit rakennettiin Jim Marshallin keittiössä vuonna 1962. Alun perin mallilla ei ollut JTM45-nimeä, vaan se nimettiin jälkikäteen. JTM45 mk2 julkaistiin muutaman vuoden kuluttua ensimmäisestä prototyypistä. Kytkentäkaavio oli lähes suora kopio 1959 Fender Tweed 5F6-A Bassman -vahvistimesta.
Perimätiedon mukaan ensimmäisissä prototyypeissä ja varhaisissa tuotantomalleissa oli 2 x 5881-pääteputkea, 3 x 12AX7 etuasteputki ja 1 x GZ34-tasasuuntaajaputki, mutta pian 5881-pääteputket korvattiin KT66-putkilla.

Fender Bassman käytti ensimmäisenä etuasteputkena 12AY7:ää. JTM45:ssä se oli korvattu suuremman vahvistuksen tarjoavalla 12AX7 / ECC83:lla. Mix-vastukset (jotka yhdistävät kanavat ensimmäisten triodien jälkeen) olivat ensimmäisissä malleissa 270 kΩ. Vuoden 1966 lopulla ne korvattiin Marshallissa 470 kΩ vastuksilla.

Marshall JTM45 kanavien miksausvastuksen muutos 270K->470K vuonna 1966

 

Näiden lisäksi JTM45:n ero Bassmaniin on negatiivinen takaisinkytkentäpiiri (feedback circuit) ja sen takia JTM45 tuottaa erilaisen harmonisen särön kuin Bassman. JTM45:ssä takaisinkytkentä lähtee 16 ohmin lähdöstä ja Bassmanissa 2 ohmin lähdöstä. Tämän takia lähtöimpedanssi, kuormitus ja vaimennus ovat vahvistimissa erilaiset ja niissä on erilaiset harmonioiden suhteet sekä erilainen taajuus- / impedanssiherkkyys. 

Ceriatone JTM45 mk2

Tässä muutama kuva Ceriatone JTM45:stäni:

Mix-vastukset ovat Ceriatonessa Fender Bassmanin tapaan 270K
Mix-vastukset ovat Ceriatonessa Fender Bassmanin tapaan 270 kΩ. Kuvassa ne ovat kolmas vastuspari oikealta katsottuna, värikoodit punainen-violetti-keltainen. 470 kΩ olisi keltainen-violetti-keltainen. (Punainen=2, keltainen=4, violetti=7)

 

Ceriatone JTM45 mk2 yleiskuva - Pulu Studio
Ceriatone JTM45 mk2 yleiskuva

 

Ceriatone JTM45 mk2 - Pulu Studio Ceriatone JTM45 mk2 - Pulu Studio   

Ensimmäinen JTM45 mod – High Treble cap pois

Soitan studiolla (ja livenä) melko hiljaisella äänenvoimakkkuudella; yleensä master-vola JTM45:ssä on Bright-kanavalla n. 0,3 ja Normal-kanavalla 0,1 – kyllä, volat siis alle ykkösellä! 🙂 Kitaransoiton alkuaikoina kamat piti olla kybällä, mieluiten yhdellätoista, koska kitaran kuuluu soida lujaa – niin lujaa, että korva alkaa kompressoida sitä luontaisilla suojamekanismeillaan. No, sitten kävin niin, että ne suojamekanismit menivät minulta hieman rikki ja armottomasta luukuttamisesta jäi jäljelle pysyvä tinnitus. Enää ei tee mieli tykittää 132 dB:tä kitarasta, vaikka on siinä kyllä oma juttunsa… Mehukkaan särövallin tuottaminen on kuitenkin ehkä parasta, mitä ihminen voi tehdä housut jalassa.

JTM45:stä on hankala saada haluamaani soundia pienellä volalla. Normal-kanava on tunnetusti aivan liian mutainen, sitä voi laittaa sekaan ihan pienen ripauksen, mutta ei enempää. Bright-kanava on taas aivan liian kirkas ja se tuottaa korviani vihlovia jääpiikkejä hiljaakin soitettuna. Halusin tehdä vahvistimesta, varsinkin Bright-kanavasta, lempeämmän korville.  Googlailin JTM45:n modeja ja tämä helppo modaus tuli vastaan nopeasti: irrota High Treble -potentiometriin kiinnitetty kondensaattori. Tuo konkka päästää trebleä läpi pienellä volalla soitettaessa.  Kun volaa nostaa, niin sen vaikutus alkaa pienentyä, kunnes täydellä volalla se ei vaikuta enää ollenkaan.

Ceriatone JTM45 mk2 - Pulu StudioCeriatone JTM45 mk2 - Pulu Studio

Vaikutus on selvä – vahvistin kuulostaa heti miellyttävämmältä alle ykkösen volatasolla soitettaessa.

Uraltonen keinokuorma mukaan

Katoin pölypalleroiden seasta itse tekemäni keinokuorman vahvistimen ja Marshall 1960A 4×12″ -kitarakaapin väliin. Keinokuormista jengi sanoo aina, että ne huonontavat soundia, eikä niitä siksi haluta käyttää, mutta JTM45:stä tuli keinokuormalla taas astetta sivistyneemmän kuuloinen! Tuo keinokuorma ei ole mikään monsterivahvistimille suunniteltu malli ja mietin edelleen, mahtaako se kestää pitkäaikaisessa käytössä. Huoleni lienee turha, koska ei se vaikuttanut lämpenevän ollenkaan tunnin aktiivisen käytön jälkeen – taidan ajaa JTM45:stä ulos alle 5W tehoa, eikä keinokuorma vielä ala kipristellä tuskista tuollaisilla lukemilla.

Itse tehty keinokuorma, joka voittaa Spinal Tapin.

 

Tuo on maailmanluokan keinokuorma, jossa on laajennettu säätöalue välillä -1 … 12. Hell yeah… 🙂

Soundi tässä vaiheessa

Testasin vahvistin tällaisenaan ennen seuraavia muutoksia luukuttamalla sitä normaalia lujempaa siten, että soundi säröytyy komppikelpoiseksi.

Signaalitie: Les Paul Traditional -> Pedaalilauta, jossa kaikki bypassilla -> JTM45 -> DIY Cool Mama keinokuorma -> Marshall 1960A 4×12″ kaappi -> Sennheiser MD421 & Shure SM57 (vasen ja oikea kanava).

Basso-potikan viisari näyttää väärin, se on oikeasti nollilla eikä Spinal Tap:maisesti 11:llä!

Tein hätäisen testin Les Paulilla. Mikitys mahdollisimman yksinkertaisesti: vasemmassa kanavassa Sennheiser MD-421 ja oikeassa Shure SM57. Ei EQ:ta, ei kompressoria. Jos käyttäisin tätä soundia joissain rock-biisissä, niin korostaisin presenceä jonkin verran ja ehkä leikkausin alamiddleä.

Tämän jälkeen tuli mieleen, että voisin kokeilla AXE FX 2:n JTM45-mallinnusta. Vahvistinvalikoimasta löytyy sekä JTM45 että 1960A-kaappi samoilla elementeillä. Myös MD421 ja SM57 löytyvät AXE FX 2:n mikrofonimallinnuksista. Ruuvasin mahdollisimman samanlaiset soundit samoilla asetuksilla, laitoin Axeen KT66-putket ja säädin etuasteiden biasointia vähän oletusarvoa kuumemmaksi. Ja tulos? Ei ole siellä päinkään! Axe FX 2:ssa mikrofoneja ei voi siirtää kartion suhteen, joten se selittää yhden eron; yritin kuitenkin asettaa mikrofonit standardeihin paikkoihin, kuten videolla näkyy  – ei ole mitään eksoottisia viritelmiä. Ero ei rajoitu kuitenkaan vain kaappimallinnukseen tai mikrofoneihin, vaan yleisemmin soundin rikkauteen ja täyteläisyyteen, jota on verbaalisesti vaikea ilmaista. Kuuntele yllä oleva näyte, niin ehkä tiedät mistä puhun… Tällaien autenttinen classic rock -henkinen kitarasoundi on ehkä edelleen digitaalisten vehkeiden ulottumattomissa. Axe FX 2 loihtii upeita puhtaita soundeja ja toisaalta sillä saa murhaavan hienoja higain-särövalleja. Voihan tietysti olla, että sieltä irtoaa yhtä täyteläinen särö kuin aidosta (tai siis aidosta ja aidosta tässä tapauksessa…). Itselläni ei ole mielenkiintoa lähteä ruuvaamaan kymmeniä parametreja summanmutikassa semminkin kun fyysinen JTM45 on koko ajan saatavilla.

Soitin riffin mahdollisimman samanlaisella tatsilla heti aidolla styrkkarilla soittamisen jälkeen. Tässä ei ollut tarkoitus tehdä mitään tieteellistä A/B-vertaisarviointia, joten en äänittänyt soundiesimerkkejä samasta soittopätkästä.

Bright-cap

JTM45 Bright-kanavan bypass cap
JTM45 Bright-kanavan bypass-kondensaattori suurennuslasin läpi kuvattuna. Sen välittömässä läheisyydessä ovat Bright- ja Normal-kanavan 270k mix-vastukset.

 

Mix-vastus 270k vai 470k ?

Isompiarvoinen vastus eristää kanavia toisistaan tehokkaammin, mutta se myös alentaa signaalin voimakkuutta. Fenderin vintagevahvistimet käyttävät 220k tai 270k miksausvastuksia. Marshalleissa, kuten 1959 ja 1987 -malleissa, käytetään 470k vastuksia.

Jokainen kanava kuormittaa muiden kanavien ulostuloa. Miksausvastukset vähentävät tätä kuormitusta.

Ceriatonen JTM45 mk2 käyttää 270k vastuksia ja se lienee käyttökelpoinen lukema myös minulle tässä vaiheessa.

Jatkuu…

Jatkan tämän artikkelin kirjoittamista nopeasti – päivityksiä ja lisää tekstiä tulee, kunnes tämä ilmoitus on poistunut. Tule takaisin, jos aihe kiinnostaa! 🙂

-Panu

Posted on

Keikalla Teatterimuseossa

Onneksi ei ole aina ihan näin kiireistä, muuten tunnit eivät riittäisi…

Perjantai alkoi keikalla Teatterimuseossa. Paikka oli keikkapaikaksi suotuisa; akustiikka toimi, jengi oli juhlatuulella ja backstagella löytyi paljon kaikkea ihmeteltävää.

Teatterimuseo - stage

Teatterimuseo - jälkiruoka
Jälkiruoka…

 

Panu huitoo säätiedotuksen tiistaiksi.
Panu huitoo säätiedotuksen tiistaiksi.

 

Lauantaina Hengentietäjät saapui studiolle äänittämään biisejä. Saimme päivän aikana purkitettua peräti kahdeksan biisiä livenä – lead-laulua myöten!

Sitten ruhtinaalliset puoli tuntia taukoa ja siirtyminen Rymy-Eetuun miksaamaan illan bändiä. En ollut käynyt paikalla yli vuoteen ja meni hetken aikaa tutustua X32-pöytään. Alkuunpääsemistä helpotti kuitenkin se, että bändin nykyinen vakkarimiksaaja oli tallentanut pöytään valmiin presetin, josta lähdin helposti liikkeelle.

Rymy-Eetussa miksaajat huomio: lavarasian kanavat 7 ja 8 eivät lukitse johtoa kunnolla paikoilleen. 7 toimii joten kuten, 8 on käytännössä rikki. Vältä. Lisäksi paluu B oli pimeänä, joten käytössämme oli vain 3 monitorilinjaa.

Sunnuntai jatkui Hengentietäjien miksauspäivällä. Yhden biisin laulut laitettiin vielä uusiksi ja kahteen biisiin hoilattiin muutama kuoro-osuus. Muuten kaikki jätettiin liveksi ja sain keskittyä puhtaasti miksaamiseen.

Maanantai alkoi  Euroviisuhakemuksella eli Tuukan & Leon Angeline-kappaleen miksauksella. Olimme äänittäneet biisiä useammassa erässä syksyn mittaan ja nyt tehtiin lähinnä viimeistelyä. Valmiiksi tuli paitsi että Tuukka tulee vielä laulamaan jotain kohtia uusiksi.

Sitten oli vuorossa ilotulituksen taustamusiikin suunnittelua. Olin saanut hyvin väljät ohjeet ja käytännössä vapaat kädet asian toteuttamiseen. Tässä piili pieni sudenkuoppa; homma jäi edellisellä viikolla kesken, koska runsaudenpula iski vasten kasvoja – mitkä olisivat juuri oikat biisit asiakkaalle, jonka preferensseistä minulla ei ole hajuakaan? Leivoin lopulta itseäni miellyttävän kokonaisuuden, jota voisin kuvitella luukuttavani parille tuhannelle ilotulituksen seuraajalle häpeää tuntematta… 🙂

Tunti taukoa ja taas seuraavan bändin miksaussessio. Biisit oli äänitetty viikko sitten ja nyt hierottiin tasoja kohdalleen. Bändillä ei ollut kuin muutama pieni juttu mielessä, mikä oli sinänsä yllättävää, koska en ollut ehtinyt miksata biisejä käytännössä ollenkaan äänitysten jälkeen – olin vain laittanut tasoja ”vähän sinne päin” kohdalleen sitä mukaa kun raitoja tuli sisään.

Vihdoin oli omaa aikaa studiolla. Suuntasin Al Di Meolan Facebook-sivulle ja törmäsin siellä soundcheck-videoon, jossa hän treenaa settinsä biisejä. Golden Slumbers / The Beatles kuulosti niin hyvältä Al Di Meolan käsissä, että singahdin sen innoittamana Telecasterini luokse ja opettelin biisin luntattuani sitä ennen soinnut netistä. Eipä niissä ollut paljoa luntattavaa – biisihän pyörii käytännössä kvinttiympyrää pitkin eli Am Dm G C F C F C Em Am Dm G C G C.

Once there was a way
To get back homeward
Once there was a way
To get back home

 

 

Posted on

Toiminta on parasta silloin kun se on tulitoimintaa – Fire Action!

Fire Action -bändi ei ole vieläkään suostunut nielemään ajatusta, että 80-luvun hard rock meni pois muodista 30 vuotta sitten. Bändi palasi alkusyksystä studioon tekemään taas uusia kasarihittejä (ja hyvä niin!). Projekti on sen verran pitkäkestoinen, että biisit julkaistaan lähempänä vuodenvaihdetta tai ensi vuoden puolella. Tähän mennessä olemme ehtineet äänittää viisi uutta kasarihittiä ja kuvata kolme musavideota.

Juri, Samuli ja Hongisto posettavat pohjien juom.. eikun äänitysten juuri loputtua.

 

Fire Action studiolla Elokuu 17, 2019
Hongisto, Gary ja Juri posettavat tarkkaamon pikkusohvalla.

 

Gary ja Juri laulamassa taustalauluja.

 

Musavideon kuvauksessa käytimme PALJON savua. 🙂

 

Posted on

Polttarit studiossa

Kesä + polttarit = studiossa käy paljon polttariseurueita levyttämässä juhlakalulle biisin. Viime viikolla oli aivan järkyttävän taitava kuoro, joka lauloi neliäänisesti The Beatles – Come Togetger -biisin omalla sovituksella. Tänään päivän polttarisankari oli tehnyt omat sanat Princen Purple Rainiin. Tein kappaleeseen pohjat edellisenä iltana aloittaen biisin opiskelun etsimällä Princen Making Of -videoista. Biisi oli lopulta melko yksinkertainen – neljä sointua kiertävät korvakuulolta ennustettavaksi, joten suurin työ oli etsiä sopivat soundit. Törkeän paljon kaikua ja rummut LinnDrum-sampleista.

Polttarirasti on tuleville sulhasille ja morsiamille 98% tarkkuudella päivän kohokohta – yleensä he ovat edes jollakin tavalla musiikista kiinnostuneita ja heille on hienoa päästä äänittämään itselleen tärkeä kappale parhaiden ystävien kanssa. Laitan usein porukan laulamaan kertosäkeeseen köörejä – vireellä ei ole niin väliä, koska pääasia on, että äänitteestä jää matkamuisto polttaripäivän tapahtumista… 🙂

Muutama kuukausi sitten oli polttarit, jossa biisinä oli itselleni ennen tuntematon Pitkät pellot. Julkaisin taustanauhan Youtubessa.

 

 

Posted on

Puhelinjärjestelmän äänet

Tein tänään eräälle vakioasiakkaalle uusia ääniä puhelinjärjestelmään. Yrityksen käyttämä järjestelmä syö 8-bittisiä 8 kHz WAV-tiedostoja eli se pystyy toistamaan korkeintaan 4000 Hz taajuuksia. Puhelimet taas toistavat vain 300 – 3400 Hz alueen, joten tuossakin on liikaa taajuuksia!

Yrityksen puhelinjärjestelmälle kelpaa vain a-Law 8-bit PCM G.711 8000 Hz Mono WAV-muoto.

Posted on

Studion henkilökunta soittaa kitaraa

Tässä pätkä muutaman vuoden takaa kun Pulu Studion Panun sormet olivat melko vetreässä kunnossa. Paul Gilbertin kanssa kilvanajoa siis ja biisi on Technical Difficulties. Videosta tuli saman tien copyright-rikkomus Youtubessa, mutta eivätpä sentään ottaneet videota kokonaan pois toisin kuin esim. mitä vastaavan Pink Floyd -päällesoittovideon kanssa kävi.

 

Tässä näytteessä Suomen kovin rumpali Kaakkuri antaa kyytiä studion rumpusetille. Panu soittaa bassoa.
Kaakkurilla oli mukana oma virveli + pellit, muuten setti on aina käytössä oleva studion Pearl Master Custom.