Näin radioaseman kompressori tuhoaa miksauksen

Vain harvat äänitysammattilaiset tietävät, miten radioasemat käsittelevät lähetyssignaalia ennen kuin se lähtee

FM-aalloille. Tämän artikkelin tarkoituksenna on perehtyä aiheeeseen ja avata silmiä.

Jokainen radioasema käyttää lähettimen edellä lähetysaudioprosessoria.
Prosessorin tärkein toiminto on pitää lähettimen deviaatio
asemalle määritellyissä rajoissa. Kuitenkin vain harvat asemat
käyttävät tähän tarkoitukseen pelkkää yksinkertaista
piikkirajoitinta. Sen sijaan käytetään monimutkaisempia audioketjuja,
joilla hillitään tehokkaasti piikkimodulaatiota, mutta myös pienennetään
merkittävästi musiikin piikkiteho/keskimääräinen teho
-suhdetta. Näin asema saadaan kuulostamaan äänekkäämmältä
sallittua deviaatiota ylittämättä.

Roskaa sisään — Roskaa ulos

Valmistajat ovat virittäneet lähetysprosessorit puhtaalle, dynaamiselle
ohjelmamateriaalille, jota äänitysteollisuus on julkaissut koko historiansa
aikana. (Ainoa merkittävä poikkeus on 45 rpm singlet, jotka on usein
ylisäröytettyjä.) Koska prosessoreiden on käsiteltävä
puhetta, mainoksia ja ikivihreitä nykypäivän materiaalin lisäksi,
niin niitä ei voida säätää yksinomaan ”ylikompressoitujen”,
särölle masteroitujen CD:iden prosessoimiseen.

20 vuoden ajan lähetyprosessorien suunnittelijat ovat tienneet, että
kovaäänisimmän ja eniten ’punchia’ sisältävän
lopputuloksen voi saada aikaan vain äärimmäisen puhtaasta lähdemateriaalista.
Orban on julkaissut 20 vuotta ohjeita radioasemille signaalipolkujen puhdistamiseksi:
pienikin signaalin yliajaminen ennen prosessoria aiheuttaa pientä äänenlaadun
heikkenemistä, jota prosessori usein korostaa voimakkaasti. Ohjeet suosittavat
riittävää amplitudivaraa ja matalasäröistä vahvistusta
signaalin leikkautumisen estämiseksi, vaikka käyttäjä ajaisi
mittarit punaiselle.

90-luvulla radioasemille tulevat CD:t
oli esisäröytetty jo masterointivaiheessa äänenvoimakkuuden
lisäämiseksi. Ensimmäistä kertaa alettiin huomata säännöllisesti
tapahtuvaa suurta leikkautumista tuotantoprosessissa. Lähetysprosessorit
reagoivat esisäröytettyihin CD:ihin täsmälleen samalla tavalla
kuin ne ovat reagoineet jo yli 20 vuoden ajan vahingossa leikkautuneeseen materiaaliin
— ne korostavat säröytymistä voimakkaasti. Vaihekierron
takia lähdesignaalin leikkautuminen ei koskaan lisää ”on
air” -voimakkuutta — se vain lisää grungea. Tämän
artikkelin kirjoittajat ymmärtävät syyn olevan takana oleva äänitteiden
äänenvoimakkuussodan. Aivan kuten (paikallis)radioasemat haluavat
lähettää voimakkainta signaalia, niin samalla tavalla bändit,
tuottajat ja jopa jotkut levy-yhtiöt haluavat tuotteen, joka ei jää
äänenvoimakkuudessa toiseksi CD-jukeboksissa tai musiikkikaupan kuuntelupisteessä.

Radiolähetysissä sota on kestänyt jo yli 25 vuotta. Tuolloin
radioasemat käyttivät yksinkertasista leikkausta äänenvoimakkuuden
kasvattamiseksi, ja nyt tämä neljännesvuosisadan vanha tekniikka
on löytänyt tiensä musiikkiteollisuuteenkin. Seuraavassa kuvassa
on nykyaikaisen CD:n pahasti leikkautunutta ääniaaltoa. Merkitty alue
on leikkautunut. Tämä on yksi myöhemmin selostettavan ongelman
juurista, muunlainen ylenmääräinen digitaalinen rajoitus ei välttämättä
aiheuta tämänkaltaista ”tasakattoista” leikkautumista, mutta
poistaa soundista silti transientteja ja voimaa.

clipping[1]

Kuva 1

Nykyään ongelma on se, että radioasemien lähetysketjussa
on tehokkaita audioprosessointilaitteita, jotka eivät osaa käsitellä
hyvin jo pahasti leikkautunutta signaalia. Pahaksi onneksi yllä oleva kuva
on tyypillinen esimerkki nykyisen pop-musiikin masteroinnista. Lähetyskompressoreiden
attack- ja release-ajat oli optimoitu ennen 1990-lukua julkaistuille vinyyleille.
Tällaisessa lähdemateriaalissa on lyhytaikaisia piikkejä. Vuolaalla
digitaalisella rajoituksella lähdemateriaalin lyhyen aikavälin ”peak
to average”-suhdetta pienennetään radikaalisti, jolloin lähetysprosessori
saa käsiteltäväkseen synteettistä lähdemateriaalia,
jota se ei osaa käsitellä yhtä kunniallisesti ja luonnollisesti
kuin vanhaa materiaalia. Sen sijaan että lopputulos olisi iskevä (punchy),
niin ylikompressoitu lähdemateriaali kuuluu radiossa pieneltä ja dynamiikkaköyhältä siskonmakkaralta (kiitos termistä entisen YleQ:n Terolle),
jossa ei ole musiikin sisältämää luonnollista äänenvoikakkuuden
vaihtelua ja iskevyyttä. Soundi muistuttaa musiikkitaustapaperia ja saa
kuuntelijan kääntämään äänenvoimakkuutta
taustamusiikkitasolle.

On olemassa uskomus, jonka mukaan lähetysprosessori käsittelee ylikompressoitua
lähdemateriaalia hellemmällä kädellä kuin luonnollista
materiaalia. Se on totta vain osittain — jos lähdemateriaalissa ei
ole pitkän aikavälin dynaamista vaihtelua, niin silloin lähetysprosessorin
AGC ei vähennä sitä. Lähetysprosessori kompressoi kuitenkin
ylikompressoituja lyhyen aikavälin aaltokäyriä ja pienentää
”peak-to-average”-suhdetta vielä entisestään, jolloin
äänenlaatu heikkenee heikkenemistään.

Ylikompressoitu materiaali ei kuulosta ilmassa äänekkäämmältä.
Se kuulostaa säröytyneemmältä ja saa radion kuulostamaan
äärimmäisissä tapauksissa rikkinäiseltä. Se kuulostaa
pieneltä, kireältä ja tasaiselta. Se ei kuulosta hyvältä
äänenvoimakkuutta lisättäessä, joten kuuntelija kokee
sen taustamusiikiksi. Ylikompressointi yhdistettynä radioiden lähetyssignaalin
prosessointiin tappaa musiikista draaman ja elämän. Pahemmissa tapauksissa
soundi kuulostaa aivan liian säröytyneeltä ja saa aikuiset, erityisesti
naiset, kääntämään kanavaa.

Tyypillinen prosessointiketju — mitä todella tapahtuu kun äänitteesi
kuuluu radiossa:

Tyypillinen ketju koostuu seuraavista osista alla mainitussa järjestyksessä:

Vaiheensiirtäjä

Vaiheensiirtäjä on sarja allpass-suotimia (tyypillisesti neljä
kappaletta, kaikki 200 Hz kohdalla), joiden ryhmäviive vaihtelee taajuuden
suhteen. Monet ihmisäänen aaltomuodot (erityisesti miesten äänet)
ovat jopa 6 dB epäsymmetrisiä. Vaiheensiirtäjällä saadaan
äänen aaltomuoto symmetrisemmäksi ja menetelmällä voidaan
joskus vähentää puheen peak-to-average-suhdetta 3-4 dB. Koska
prosessointi on lineaarista (se ei lisää signaaliin uusia taajuuksia),
niin se on lähin vastine ”ilmaiselle lounaalle” lähetysprosessointimaailmassa.

Entäs menetelmän haitat? Vanhoina hyvinä aikoina, kun lähdemateriaalia
ei vielä rajoitettu liikaa, oli suurin haitta hyvin pieni musiikin läpinäkyyvyyden
ja erottelevuuden kärsiminen. Tämä oli laajalti hyväksytty
hinta merkittävästä puheen säröytymisen vähentämisestä,
koska vaiheenpyörityksen vaikutusta musiikkimateriaaliin ei juuri pysty
kuulemaan tavallisilla kotistereoilla, autoradiolla ja kannettavilla radioilla.

Asiat muuttuivat rajoitettujen CD:iden ilmestyessä. Vaiheensiirtäjä
muuttaa radikaalisti lähdeaaltokäyrän muotoa muuttamatta taajuusvastetta:
jos mittaat vaiheensiirtäjän taajuusvastetta, niin tulos on ”flat”,
ellet myös mittaa vaihevastetta, jolloin voit todeta, että se on täysin
epälineaarinen taajuuden suhteen. Käytännössä epälineaarisen
vaiheensiirron jälkeen tasaiseksi rajoitettu transienttipiikki voi sijaita
nyt missä kohtaa aaltomuotoa hyvänsä. On tavallista, että
ne päätyvät keskelle nollatasoa, jolloin ne näyttävät
lyhyiltä aaltomuodon pätkiltä, josta puuttuuvat kaikki yksityiskohdat
— vähän kuin vakavan palovamman arpi. Tämä on hyvin
kuvaava metafora asialle, koska nyt lähdemateriaalin rankka rajoitus ei
enää auta vähentämään peak-to-average-suhdetta,
vaan se lisää signaaliin ainoastaan tarpeetonta säröä.

Äänitysmaailmassa on olemassa uskomus, että lähetysprosessori
käsittelee leikkautuneita, ylikompressoituja CD:itä vähemmän
kuin puhtaita, dynaamisia CD:itä. Vaiheensiirron takia uskomus on täysin
väärä. Sen sijaan kaikki lähdemateriaalin aaltomuodon
leikkautumiset aiheuttavat radioaalloilla soivaan lopputuotteeseen pelkästään
säröä ilman pienintäkään äänenvoimakkuuden
lisääntymistä.

AGC

Seuraava vaihe on tavallisesti keskimääräistä äänenvoimakkuutta
seuraava AGC:n (Automatic Gain Control) pitää toimia
hyvin laajalla dynamiikka-alueella, joka on tyypillisesti 25 dB. Sen tarkoituksena
on kompensoida käyttäjän virheet (livetuontantoympäristössä)
ja vaihtelevat keskimääräiset tasot (automatisoidussa ympäristössä).
Keskimääräiset tasot voivat vaihdella suuresti, koska pelkästään
CD:iden peak-to-average-suhde on vaihdellut tallennusmedian käyttöönoton
jälkeen. Siten kovalevylle siirretyn materiaalin normalisoinnilla (kaiken
amplitudivaran käyttämiseksi) ei ole toivottua vaikutusta keskimääräisen
tason säätämisessä. Suorassa siirrossa (yleistä) RMS-tason
vaihtelu voi olla jopa 15 dB.

AGC yksinkertaisesti poistaa musiikista pitkän aikavälin dynamiikan.
Käytännössä kaikki radioasemien päälliköt
haluavat asemansa kuulostavan ilmassa koko ajan äänekkäältä,
jotta ei olisi sitä riskiä, että joku kanavasurffaaja hyppäisi
aseman yli juuri sille hetkelle sattuuneen hiljaisen kohdan takia.

AGC voi olla joko yksi- tai monialueinen. Monialueisena se on harvoin yli kaksialueinen,
koska AGC:t toimivat hitaasti, jolloin taajuusalueiden välinen modulaatio
(kuten keskialuetta pumppaava basso) ei ole niin suuri ongelma kuin myöhemmissä,
nopeammin toimivissa kompressointivaiheissa.

AGC sisältää aina kohinaportin, joka menee päälle,
jos lähdesignaali putoaa alle määritellyn tason. Tällä
estetään kohinan esillenouseminen suuresta äänenvoimakkuuden
pienenemisestä huolimatta.

Stereokuvan laajennus

Kaikissa laitteissa ei ole stereokuvan laajennusta ja niissä joissa se
on, saattavat tehdä asian myös muualla kuin heti AGC:n jälkeen.
(Itse asiassa erillistä stereokuvan laajennusyksikköä käytetään
usein ketjun ensimmäisenä yksikkönä.)

Stereokuvan laajennuksella asema saadaan kuulostamaan isommalta ja dramaattisemmalta,
jolloin se erottuu muita enemmän radioasemien viidakossa, varsinkin autostereoissa. Ylikäytettynä stereokuvan laajentaminen muuttaa miksauksen tasapainoa. Jos esim. suurin osa stereokaiun energiasta on stereokentän
sivuilla, niin stereokentän laajennus muuttaa kaiun suhdetta keskellä
olevaan lauluun verrattuna. Opetus? Miksattaessa musiikkia radiolähetykseen
sopivaksi kannattaa kaikua käyttää konservatiivisesti, koska
joidenkin asemien prosessorit tuovat kaikua pintaan.

Koska jokainen valmistaja käyttää toisistaan poikkeavaa sterokentän
laajennustekniikkaa, niin sitä on mahdotonta yleistää. Ainoa
yleismaailmallinen totuus on ehdoton mono-yhteensopivuusvaatimus (koska stereo-FM-radiokin
vastaanottaa signaalia säännöllisesti monona, koska lähetyssignaalinlaatua
valvova piiri pudottaa lähetyksen monolle, jos laatu heikkenee liikaa) ja että stereokenttää
(L-R) ei laajenneta liikaa. Liiallinen laajennus synnyttää aina monitiesäröä
(mutipath distortion) (koska L-R-informaation siirtävä osa FM-signaalista
on alttiimpi monitiesärölle). Lisäksi lähetyksen äänenvoimakkuus
pienenee (FM-stereokomposiittiaaltomuodon ominaisuuden takia, jota ei nyt
käsitellä enempää).

Rajoitukset aiheuttavat sen, että äänitysstudiotyylinen stereokuvan
laajennus on yleensä epäyhteensopiva FM-lähetykseen erityisesti
jos se lisää merkittävästi keskimääräisiä
L-R-tasoja. Vinyyliaikakaudella oli olemassa samanlainen rajoitus leikkauspään
hyppäämisen estämiseksi, mutta CD:illä tätä rajoitusta
ei enää ole. Siitä huolimatta radiosoittoon tarkoitettu miksaus
kuulostaa aina puhtaimmalta ja äänekkäimmältä, jos
sen L-R/L+R-suhde on alhainen. On ironista, että mono kuulostaa äänekkäimmältä
ja puhtaimmalta!

Taajuuskorjaus

Taajuuskorjaus voi olla yksinkertaisimmillaan kiinteä basson korostus
tai monimutkaisimmillaan monivaiheinen parametrinen taajuuskorjaus. Lähetysprosessorissa
olevalla EQ:lla on kaksi käyttötarkoitusta. Ensinnäkin sillä
luodaan radioaseman oma soundi. Toiseksi sillä kompensoidaan monialuekompressoinnin
ja korkeiden taajuuksien rajoittamisen aiheuttamaa taajuusvasteen muuttumista.
Ne voivat aiheuttaa koko taajuusvasteen värittymistä ja se voidaan
korjata tai sitä voidaan pienentää monialuekompressorin eteen
asennetulla, huolellisesti valitulla kiinteällä EQ:lla.

Monialuekompressointi ja rajoitus

Valmistajasta riippuen monialuekompressointi ja rajoitus voidaan tehdä
yhdessä tai kahdessa vaiheessa. Jos se tapahtuu kahdessa vaiheessa, niin
silloin monialuekompressorilla ja rajoittimella voi olla erilaiset crossoverit
ja jopa eri määrä kaistoja. Jos se tapahtuu yhdessä vaiheessa
niin silloin kompressori ja rajoitin voivat ”keskustella” keskenään
yhteistoiminaansa optimoidakseen. Kummankin menetelmän lähestymistavalla
voidaan saada hyvältä kuulostava lopputulos ja kummallakin on omat
huonot puolensa.

Tavallisesti monialuekompressori rajoittaa dynamiikkaa neljällä –
kuudella alueella ja lisää audion tiiviyttä kokonaisäänenvoimakkuuden
lisäämiseksi. On tavallista, että jokaisella alueella on oma
kohinaportti kohinan estämiseksi alhaisilla tasoilla, ja valmistajilla
on usein omat algoritminsa kohinaportituksessa kuultavien sivuvaikutusten minimoimiseksi.

Kehittyneessä prosessorissa voi olla kymmeniä parametreja pelkästään
monialuekompressorin/rajoittimen säätämiseksi. Kompressorin toteutuksesta
riippuen voidaan säätää seuraavia parametreja: drive, output
gain, attack, release time, treshold, joskus myös crossover-taajuudet.
Jokaisella parametrilla on oma vaikutuksensa soundiin, joten laitteen säätäjällä
on oltava laaja kokemus osataakseen säätää monialuekompressorin
siten, että se kuulostaa hyvältä suuresti vaihtelevalla ohjelmamateriaalilla
ilman jatkuvaa säätöjen vaihtelutarvetta. Toisin kuin ääniteteollisuuden
masteroinnissa, radioasemalla ei ole masteroijaa optimoimassa asetuksia erikseen
jokaiselle ohjelmalähteelle sopivaksi!

Esikorostus ja korkeiden taajuuksien rajoitus

Maasta riippuen FM-radio on esikorostettu 50 tai 75 mikrosekuntia. Esikorostus
on 6 dB/oktaavi korkeiden taajuuksien vahvistus, joka on +3 dB joko 2,1 kHz
(75µs) tai 3,2 kHz (50µs) kohdalla. 75µs esikorostuksella
15kHz on korostettu +17dB!

Prosessorin valmistajasta riippuen esikorostus voidaan tehdä monialuekompressoria
ennen tai sen jälkeen. Miksaajien ja masteroijien on tärkeä ymmärtää,
että yli 5 kHz taajuusalueen suuri korostaminen aiheuttaa huomattavia ongelmia
lähetyskompressorissa, koska esikorostuksella vahvistetaan aluetta muutenkin
todella paljon. Korkeiden taajuuksien rajoitus voi tehdä soundista joko
tunkkaisen, säröytyneen tai sekä että. Yksi tärkeimmistä
eroista lähetysprosessoreiden välillä on se, miten hyvin ne suoriutuvat
korkeiden taajuuksien rajoituksesta mahdollisimman vähäisillä
kuultavilla sivuvaikutuksilla. Huippuluokan prosessoreissa korkeiden taajuuksien
rajoitus on toteutettu tavallisesti osittain korkeuden taajuuksien äänenvoimakkuuden
pienentämisellä ja osittain ’distortion cancelled clipping’:llä.

Leikkaus

Useimmissa prosessoreissa leikkausvaihe tarkoittaa lähinnä piikkien
rajoitusta. Se on kriittistä lähetysprosessorin toiminnan kannalta.
FM-esikorostuksen takia yksinkertainen leikkaus ei toimi lainkaan hyvin. Se
tuottaa erotustaajuuskeskinäismodulaatiosäröä, jota radiovastaanottimmen
jälkivaimennus (esikorjauksen kompensointi alkuperäisen taajuusvasteen
saavuttamiseksi) suurentaa. (Jälkivaimennus on tasainen 2-3 kHz alueella,
mutta pienee sen jälkeen 6 dB/oktaavi ylikorostaen 2-3 kHz alapuolella
olevaa energiaa.) Lopputulos on erityisen räikeä symbaalien ja sibilanssien
kohdalla (”ässät” muuttuvat ”äffiksi”).

70-luvun loppupuolella yksi tämän artikkelin alkuperäisistä
kirjoittajista (R.O.) keksi distortion-cancelled-clipping:in, jossa muutetaan
leikkauksen tuottaman särön spektriä. FM:ssä se poistaa
tyypillisesti leikkauksen tuottaman särön 2 kHz alapuolella (vastaanottimen
suoran taajuusvasteen osa). Menetelmä lisää limitteriltä
tulevaan signaaliin n. 1 dB piikkitason, mutta vastapainoksi limitteriä
voidaan ajaa paljon kovemmin kuin muuten olisi mahdollista.

Sillä ehdolla että distortion-cancelled-clipping ei tuota
kuultavaa säröä, on se erittäin tehokas piikkien limitointikeino,
koska se vaikuttaa vain piikkeihin, jotka todella ylittävät leikkausrajan
jättäen ympäröivän materiaalin koskemattomaksi. Vastaavasti
leikkaus ei aiheuta äänenvoimakkuuden pienentämisessä mahdollisesti
syntyvää pumppaamista, varsinkaan esikorostetulla materiaalilla. Lisäksi
leikkaus syö korkeimpia taajuuksia vain minimaalisen vähän korkeiden
taajuuksien limitointiin verrattuna. Näiden syiden takia useimmat FM-lähetysprosessorit
limitoivat signaalia mahdollisimman paljon niin, että kuultava särö
on hyväksyttävän alhaisella tasolla.

Limitointijärjestelmät voivat olla hyvin monimutkaisia, koska limitoidun
signaalin taajuuskaista pitää rajoittaa yläpäästä
19 kHz:in limitoinnissa syntyvien harmonioiden syntymisestä huolimatta.
(Taajuuskaistan rajoitus estää stereopääkanavan ja alikanavan
välisen valetoiston (aliasing between the stereo main and subchannel),
suojaa FM-stereokomposiittikantataajuuskaistassa 55 kHz taajuuden yläpuolella
olevia apukantoaaltoja ja suojaa 19 kHz pilottiääntä). Limitoidun
signaalin lineaarin suodatus 15 kHz yläpuolisten taajuuksien poistamiseksi
aiheuttaa suuria korostuksia (pahimmassa tapauksessa jopa 6 dB) spektrin typistämisestä
ja suotimen aikadispersiosta johtuen. Jopa vaihelineaarinen alipäästösuodin
(mahdollinen vain DSP-toteutuksissa) aiheuttaa enimmillään 2 dB korostuksen.
Siksi huippuluokan lähetysprosessoreissa käytetään monimutkaista
korostuksenkompensointimekanismeja piikkien vähentämiseksi lisäämättä
merkittävästi taajuuskaistan ulkopuolista spektriä.

Joissakin prosessoreissa käytetään stereokooderin lähdön
yhdistelmäleikkausta tai -limitointia. Stereokooderi on piiri, joka koodaa
vasemman ja oikean kanavan yhdeksi vastaanottimelle lähettäväksi
lomitetuksi signaaliksi. Viestintävirasto
valvoo juuri lomitetun signaalin deviaatiota. Lomitetun signaalin leikkaus tai
limitointi on ollut pitkään kiistelty tekniikka, mutta uusimman sukupolven
tekniikalla limitoinnissa vanhemaa tekniikkaa vaivanneita interferenssiongelmia
on voitu vähentää merkittävästi.

Yhteenveto

Radiolähetyksen prosessointi on monimutkaista, ja se on kehitetty äänitteille,
joita äänitysteollisuus on tuottanut lähes koko historiansa ajan.
Historiallisessa viitekehuksessä ylikompressointi on lyhytaikainen häiriö,
joka ei sovellu kaupallisten popmusiikkia soittavien radioiden ”kilpailevaan”
prosessointiin. On suositeltavaa, että levy-yhtiöt tekevät äänitteistä
erilliset radiomiksaukset. Niissä voidaan käyttää entiseen
tapaan taajuuskorjausta, hidasta kompressointia ja muita tuottajien ja masteroijien
taiteelliselta kannalta tarpeellisia efektejä halutun ”soundin”
luomiseksi. Radiomiksauksia ei kuitenkaan pidä limitoida ja leikata nopeilla
päästöajoilla. Lyhyen aikavälin aaltokäyrät on
jätettävä koskemattomiksi. Niiden käsittely on jätettävä
lähetysprosessorille.

Lopputulos on radiovastaanottimessa yhtä äänekäs kuin ylikompressoitu
materiaalikin, mutta se on paljon iskevämmän, selkeämmän
ja elävämmän kuuloinen. Toinen suositus äänitysteollisuudelle
on käyttää studio- tai masterointiprosessointia, jolla saadaan
aikaan haluttu efekti ilman ei-toivottua leikkauksessa syntyvää suurta
säröytymistä. Vaihtoehto raa’alle piikkien leikkaukselle on digitaalinen
look-ahead-limitointi, joka tuottaa vähemmän modulaatiosäröä
kuin leikkaus ja estää lisäksi räikeiden tasakattoisten
aaltomuotojen syntymisen. Leikkaukseen verrattuna menetelmä on siten merkittävästi
yhteensopivampi lähetysprosessointiin. Siitä huolimatta jopa digitaalinen
limitointi voi heikentää peruuttamattomasti äänenlaatua,
koska se pienentää peak-to-average-suhdetta niin paljon, että
lähetysprosessori käsittelee sitä epäluonnollisella tavalla.
Siksi sitä pitää käyttää säästeliäästi.
On lopulta vain yksi keino saada selville, miten jokin äänitys muuttuu
lähetysprosessorissa — ajaa masteroitu äänite lähetysprosessorin
läpi ja kuunnella lopputulosta tavallisella radiolla.

 

Päivitetty: 22.03.20105

Alkuperäinen teksti (c) Frank Foti, Omnia Audio & Robert Orban, CRL/Orban. Suomentanut: Panu Pentikäinen / Pulu Studio