Miksauskäsikirja

Päivitetty 22.03.2015

Sisällys

  1. Esittely
  2. Alkupiste
  3. Tutustuminen
  4. Korvien kalibrointi raakamiksauksella
  5. Miksaaminen
  6. Gaten käyttö
  7. Sointumaton lisääminen
  8. Aika pitää tauko
  9. Taajuuskorjaimen käyttö
  10. Soolosoittimien taajuuskorjaus ja käsittely
  11. Tasojen hionta
  12. Viimeinen kiillotus
  13. Yhteenveto

Esittely

Digitaalitekniikan ansiosta jokaisella musiikin harrastajalla on varaa hankkia laitteet, joilla on mahdollista tuottaa teknisesti täysin vertailukelpoista musiikkia. Laitteistot ja ohjelmat ovat edullisia, mutta miksaustaitoja ei pysty warettamaan vaan asia pitää opetella itse.

Suurin osa miksaamisesta perustuu perusasioiden hallitsemiseen. Koska popin, rockin ja metallin miksaamisen
perussäännöt pysyvät samankaltaisina seuraavat vuodet, kannattaa ne opetella.

Jos olet aloitteleva miksaaja, niin kokeile estottomasti kaikkia mahdollisia efektejä. Musiikki on siitä ihmeellinen taiteen laji, että ei ole olemassa oikeaa tai väärää, jos asiayhteys on oikea.

Miksauskäsikirja käsittelee perusasioita, joita voi soveltaa päivittäisessä työssä, oli kyse sitten demon, oikean albumin, TV-mainoksen tai elokuvan ääniraidan tekemisestä. Ohjeet ovat jokapäiväisiä perusasioita. Jos jokin asia tuntuu oudolta, niin
älä syytä tekstin kirjoittajaa vaan musiikkiteollisuutta. Näin sen valtavirta toimii.

Miksaamisen absoluuttista totuutta ei ole olemassa. Et saa aikaan maailmanluokan
soundia pelkästään näitä ohjeita noudattamalla, mutta voit välttää perusvirheitä ja
oppia miksaamaan paremmin ja tehokkaammin. Monet hittilevyt on äänitetty
makuuhuoneissa tai treenikämpällä ilman miljoonabudjettia. Tarvitaan vain taitoa, oivaltavuutta ja tarkat korvat (jos puhutaan äänitteen tekemisestä, markkinointi ja suosituksi tuleminen riippuukin ihan muunlaisista asioista).

Joidenkin harvojen mielestä äänittäminen miksaaminen ei ole
mielenkiintoista, mutta se on heidän ongelmansa ;-).

Alkupiste

Oletatan, että tarkoituksena on miksata kappale huolellisesti käyttäen siihen aikaa useita tunteja tai päivä ja että pyrkimyksenä on saada aikaan viimeisteltyä soundia tarkoituksella eikä vahingossa.

Oletaan, että äänimateriaali on moniraitaprojektina tietokoneessa ja että raidoilla on ainakin 8 raitaa rumpuja, yksi tai useampi bassoraita,
kitaroita, koskettimia ja ehkä muita soittimia, laulu ja ehkä taustalauluja,
perkussioraitoja ja kaiken lisäksi mausteena ehkäpä oudompia efektiraitoja.

Lisäksi oletetaan, että käytössä on monipuolinen miksausympäristö. Käytettävissä on laaja valikoima efektejä, kuten kaikuja,
kompressoreita, EQ:ita jne.

1. Tutustuminen

[Tämän kappaleen yli voi hypätä, jos on itse äänittänyt miksattavan materiaalin.]

Jos saat kappaleen pelkkinä raitoina (samasta kohdasta alkavaat WAV-tiedostot), pitää projekti aluksi luoda. Käytä samaa sample ratea kuin mitä WAVit ovat. Jos et tiedä sample ratea, niin tutki WAV-tiedoston ominaisuuksia (esim. Windowsissa hiirellä voi klikata tiedoston ominaisuudet). Raahaa biisin kaikki raidat projektiin. Joissakin ohjelmissa voit joutua käyttämään Import Audio -komentoa.

Kytke lyhyt kaiku (sellainen, joka antaa tilantuntua, mutta ei jää vellomaan pitkäksi aikaa) yhteen auxiin ja pitkä kaiku (esim. Hall tai Plate Reverb) toiseen. Muuta ei vielä tarvita.

Laita kappale soimaan loopissa.

Nosta jokainen liukusäädin keskivaiheille. Älä yritä miksata mitään tässä vaiheessa,
vaan tarkasta ainoastaan, että jokaiselta raidalta tulee signaali. Nosta sellaisten kanavien tasoja, joita et voi kuulla,
ja laske niitä, jotka soivat aivan liian lujaa. Käytä panorointia (tässä vaiheessa)
vapaasti raitojen siirtämiseksi pois keskilinjalta. Pidä silti bassorumpu, virvelirumpu,
basso ja päälaulu keskellä.

Älä edelleenkään koske EQ- tai aux-asetuksiin.

Kuuntele kappale läpi muutaman kerran. Nimeä raidat. Merkitse kappaleen osat (Track Markers). Siirrä useita raitoja sisältävät soittimet omiin kansioihin (Track Folder) projektin selkiyttämiseksi. Jos käytät analogista miksauspöytää, niin kirjoita kappaleen
rakenne paperille ja raitojen sisältö liukusäätimien alle kiinnitettyyn teippiin.
Vältä merkintöjen tekemistä suoraan miksauspöytään.

Paina mieleen, mistä mikäkin raita löytyy. Tietokonepohjaisessa miksauksessa
raidat näkee ruuudlla helposti ja niiden sisältöäkin voi arvailla kuvan perusteella.
Esim. bassorumpu on yleensä rivi tasaisia pystypalkkeja. Rumpujen overhead-raitoja
hallitsevat virvelin piikit, mutta siitä voi päätellä myös, onko kyseessä hiljainen
säkeistö vai reilummin soitettu kertosäe – crash-ride-pelti antaa raidalle paksumman
’pohjakohinan’ kuin suljettuun hi-hatiin soitettu komppi. Särökitararaitojen
dynamiikka on pientä ja ne näyttävät melko tasaisilta paksuilta pötköiltä. Jos jokin raita näyttää tyhjältä, niin nosta sen
tasoa säätämällä raidan input trim -tasoa kuullaksesi, tuleeko sieltä mitään koko kappaleen aikana.
Vaihtoehtoisesti voit zoomata raitaa pystysuunnassa. Joskus samalle raidalle on laitettu eri soittimia kappaleen eri osien kohdille. Tällaisessa tapauksessa voit leikata soittimet omille uusille raidoille miksaamisen helpottamiseksi.

Nyt seuraa työn hauskin osuus!

Kuuntele tarkasti, mitä yksittäiset soittimet tuovat kappaleeseen. Onko olemassa
yhteen tarkoitettuja elementtejä? Muodostavatko kaksi erillistä komppikitaraa voimakkaasti panoroituina toisiaan täydentävän kokonaisuuden? Etsi tällaisia raitoja ja hahmottele niitä stereokuvaan. Näin haetaan tuntumaa kappaleeseen ja yritetään
päästä jyvälle siihen, mitä artisti ja tuottaja ovat yrittäneet hakea biisin
sovituksella.

Kokeile säätää kanavien tasoa vapaasti. On tärkeää kuulla kappale kaikkien soittimien näkökulmista. Kannattaa
kuunnella läpi pelkät rummut, pelkät kitarat jne., jotta saat selville, mitä
asiaa niillä on. Huomioi myös ristiin huonosti keskenään toimivat raidat.
Joskus hyvä miksaus perustuu siihen, että heikoimmat lenkit on saatu haudattua piiloon toimivien juttujen taakse!

Varmista,
että olet ottanut huomioon kaikki äänityksen aikana tehdyt muistiinpanot, jotta et tuhlaisi aikaa epäolennaisten asioiden säätämiseen. Ehkä bändi oli jättänyt viestin, että virvelin päälle trigattua wc-pöntön huutomisääntä ei sittenkään käytetä lopullisessa miksauksessa. Kaikkia raitoja ei tarvitse aina käyttää. Kaikkia neljäätoista kitararaita ei tarvitse väkisin tunkea miksaukseen, jos miksaus on elämää leveämpi jo kymmenellä Drop C -vireessä soitetulla särösahausraidalla.

Toinen varottava asia on ”vanhat” otot, jotka ovat unohtuneet projektitiedostoon ja joita ei ole muistettu poistaa tarpeettomina. Joskus tarpeettomia raitoja ei ole
edes merkitty. Jos löydät jonkun todella oudon kuuloisen raidan, soita artistille
tai tuottajalle kysyäksesi, oliko raitaa oikeasti tarkoitus käyttää. Usein vastaus
on kielteinen. Joskus (erityisesti sellaisissa projekteissa, joissa on ollut
monia tuottajia) äänittäjät pelkäävät vanhojen versioiden poistamisesta ja jättävät
ne talteen ”varmuuden vuoksi”. Kerran eräs tunnettu brittiläinen tuottaja Hugh Padgham sai miksattavaksi 144-raitaisen kappaleen nimeltä ”The Human League”,
jonka raitamäärä oli tolkuton vain siksi, että yksikään äänittäjä ei ollut uskaltanut poistaa edeltäjiensä
työtä. Tällainen vastuun siirtäminen ja päätösten jättäminen miksaajalle on epäreilua miksaajaa kohtaan. Tätä kannattaa miettiä myös, vaikka äänittäisi ja miksaisi itse omat kappaleensa. Soundipäätökset on tehtävä ennemmin tai myöhemmin. Jos kaikki jättää auki, niin mikasus voi olla loputtoman pitkä suo. Yritä mieluummin löytää hyvät soundit heti äänitysvaiheessa!

Oikeilla liukusäätimillä varustettu miksauspöytä (ts. käsillä, ei hiirellä
liikuteltavat liukusäätimet) nopeuttaa prosessia DRAMAATTISESTI. Liukusäätimillä raitaan saa paremman tuntuman kuin hiirellä. Hiiren lisäksi kannattaa hankkia ainakin joku pieni DAW-ohjain, jos varaa ei ole kalliisiin ammattilaitteisiin.

Tässä vaiheessa sinulla pitäisi olla aika hyvä kuva siitä, miten biisi on tarkoitettu
niputettavaksi yhteen. Jos pää kumisee
tyhjyyttään, eikä sinulla ole mitään hajua siitä, miten biisi saadaan säälliseen kuntoon, niin jatka vielä raitojen kanssa leikkimistä. Et ole ehkä vielä ymmärtänyt kappaleen luonnetta ja asioita, joilla se saadaan kuulostamaan hyvältä.

Jos olet sitä mieltä, että se ei miksaamalla parane, niin neuvottele asiasta diplomaattisesti bändin/tuottajan kanssa. Kysy bändiltä/tuottajalta, vinkkejä miksaamiseen. Yleensä ihmiset tarjoavat kernaasti apua, sillä kyseessä on heille tärkeä asia.

Kuuntele soittimien lisäksi kappaleen sanat ja ymmärrä sen sisältämä tunnelataus.

Kun mielessäsi on kappaleen ’kartta’ ja tiedät, millaisista palasista se on
rakennettu, niin olet MELKEIN valmis aloittamaan itse miksaamisen.

Miten miksaus tehdään?

Tämä lienee se perimmäinen kysymys… Käydään aluksi läpi perussääntöjä. Kun ne tehnyt muutaman kerran,
niin sitä vain yleensä tietää, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Asiaa ei tarvitse ajatella
tekniseltä kannalta. Pitää vain käyttää intuitiotaan puoli tuntia kerrallaan, kuunnella biisi läpi objektiivisesti ja toistaa prosessia, kunnes miksaus
on valmis.

Miksauksen valmistuttua, muiden jo lähdettyä kotiin, kannattaa tutkia, mitä
TODELLA tuli tehdyksi. Tutki taajuusvastetta ja dynamiikkaa. Miksaus kuulostaa hyvältä. Näyttääkö se myös hyvältä? Onko taajuusvasteessa yritetty korostaa liikaa bassoa huomaamatta, että monitoroinnissa ei ollut subwooferia päällä? Onko trebleä korostettu liikaa, koska biisiä on miksattu 10 tuntia putkeen ja korvat ovat puutuneet?

Kuulostaako tämä pahalta? Miksaamista numeroilla? Ei se tietenkään korvien käyttöä korvaa, mutta joskus korvat eivät toimi tai olo ei ole skarppi. Miksauksen tasapainoa voi säätää mittareita tuijottamalla käyttämällä toimiviksi muistamiaan asetuksia. Todennäköisesti kukaan ei huomaa, että säädit tasot kohdalleen flunssassa korvat lukossa…

2. Korvien kalibrointi raakamiksauksella

Edellisessä vaiheessa projektin raidat ovat tulleet tutuiksi. Säädä nyt raitojen tasot niin, että kaikki kuulostaa
suunnilleen hyvältä. Panoroi soittimia jonkin verran (niitä muutellaan vielä
myöhemmin) ja lisää kaikille sopiville
raidoille eri määriä pitkiä ja lyhyitä kaikuja. Lyhyt kaiku työntää ääntä kauemmaksi. Pitkä kaiku
saa äänen ”kellumaan”. Tee tämä vaihe nopeasti.

Pengo CD- ja MP3-arkistoasi, ja kuuntele biisejä, joissa on tunnetusti hyvät soundit. Kuuntele asioita, jotka kuulostavat samankaltaiselta kuin se, mihin
olet itse pyrkimässä, mutta etsi myös täysin poikkeavia juttuja. Tämän kanssa pitää olla varovainen jos joku bändin jäsenistä on paikalla. ”Miksi vertaat meitä *tuohon* bändiin, sehän on ihan eri genreä kuin me!” Jos kerrot, että kalibroit
korviasi, niin vastauksena tulee, että aiot laittaa heidät kuulostamaan samalta kuin heidän vihaamansa bändi, tai että olet tullut hulluksi.
Kumpikaan väittämä ei pidä paikkansa. Tarkoitus on saada vertailupohjaa omalle miksaukselle. ”Ai tältäkö tää kuulostaa
muihin verrattuna, onpas mulla stydit rumpusoundit.”
Et ole välttämättä
hakemassa muiden bändien soundia – voit yrittää etsiä aivan päinvastaista juttua!

Tämä on todellakin vain korvien totuttamista. On tiedettävä, miltä
monitorit kuulostavat käyttämässäsi studiossa tietyssä mielentilassa. Tämä on todella tärkeää! Korvat toimivat eri tavalla virkeänä ja väsyneenä. On tiedostettava miksaushetkellä
vallitseva kuulemisen ”laatu” ja siihen auttaa tuttujen levyjen kuuntelu.
Referenssikappaleiden ei tarvitse olla edes muiden tekemiä – edellisen päivän
omat miksaukset ovat yhtä käyttökelpoisia.

Kuuntele miksaus uudestaan korvien kalibroinnin jälkeen ja tee siihen mieleen tulevat muutokset.

3. Miksaaminen

Nyt aloitetaan varsinainen miksaaminen. Jotkut lukijat ovat hypänneet suoraan
tähän kohtaan ja ajatelleet, että tämä on hyvä aloittaa. Jos kuulut tuohon joukkoon,
niin olet vaikeuksissa. Olen itsekin tehnyt seuraavat virheet:

  • Jos et tutustu kappaleen raitoihin, voit jäädä miksaamaan tuntikausiksi
    maailman voimakkainta bassorumpusoundia ja huomata sen jälkeen – muita instrumentteja
    miksaukseen lisätessäsi, että biisi onkin hempeä balladi, ei ”voimaballadi”,
    ja vaikka rutistaisit muista soittimista oikeat soundit, niin lopputulos kuulostaa
    silti väärältä.
  • Samoin voit miksata melkein koko biisin valmiiksi ja lopulta lauluraitoja
    lisätessäsi huomaatkin, että sanoitus ei istu ollenkaan miksauksen luonteeseen.
  • Vielä pahempaa: voit saada 90% miksauksesta valmiiksi, enää
    pari soitinta jäljellä (ehkä vain laulu) – ja tajuat, että loppuja soittimia
    ei ole mahdollista saada uppoamaan jo valmiiksi tehtyihin taustoihin. Tilanne
    on tuskallinen ja hankala; nyt täytyy päättää, pitääkö loput raidat yrittää
    vain tunkea miksaukseen (ja tuntea vaihtelevia määriä syyllisyyttä), tai heittää
    muutaman tunnin työ pois ja aloittaa taas alusta.

Tunnet biisin. Tiedät, mitä olet hakemassa. Miten miksaus tehdään?

Tämän selittäminen on suhteellisen helppoa. Käydään läpi jokainen
raita, parannetaan niiden soundia ja kuunnellaan, miten ne sopivat miksaukseen. Jokaista raitaa pitää yleensä säätää muutaman kerran ennen miksauksen hahmottumista.

Kun olet lopettanut, niin kaikkien soittimien pitäisi kuulostaa siltä kuin
ne olisivat osa samaa kappaletta, ”yhtä nyrkkiä”. Tämän saavuttaminen
on vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa. Normaalisti on ainakin yksi tai kaksi
asiaa, jotka eivät tunnu istuvan muuhun miksaukseen.

Missä järjestyksessä soittimet laitetaan miksaukseen?

Tämä on vapaavalintainen asia, mutta koska normaalisti rummut ja basso ovat jokaisen
biisin selkäranka ja laulu kappaleen tärkein asia, oon järkevää rakentaa miksaus musiikillisia kerroksia käyttäen. Raidan soundia hiotaan kuuntelemalla
sitä soolona ja vertaamalla sitä jo valmiiksi saatuihin raitoihin soittamalla
kaikkia yhdessä. Normaali työskentelyjärjestys on suunnilleen seuraavanlainen:

  1. rummut
  2. basso
  3. komppiraidat (koskettimet tai komppikitara)
  4. soolot (melodiat, soolokitarat, muut koskettimet, jne.)
  5. muut mausteet (torvisektiot, efektit, jne. äänet, jotka eivät kanna biisiä)
  6. perkussiot
  7. laulu
  8. taustalaulut

Yleenssä yllä oleva lista käydään läpi muutaman kerran.

Sitten eteenpäin:

  1. turhien raitojen osien poistaminen (mute tms. tapa laittaa osa raidasta hiljaiseksi)
  2. automaation tekeminen
  3. koko miksauksen mahdollinen kompressointi (aloita varovasti)
  4. tasojen hienosäätö
  5. kappaleen miksaus yhdeksi stereoraidaksi
  6. tauko yön yli
  7. kaikkien asioiden tarkastus seuraavana päivänä

Joskus tekee mieli lisätä master-bussiin EQ. Se ei ole kuitenkaan
hyvä idea miksausvaiheessa. Stereomiksausta voi korjata EQ:lla myöhemmin. Jos käy ilmi, että EQ:n asetukset jättivät toivomisen varaa, niin sen korjaaminen jälkikäteen on vaikeaa. Työ on paras jättää masteroijalle. Sen sijaan ei ole pahasta kompressoida miksausta hienovaraisesti. Pieni kompressointi vaikuttaa
jonkin verran raitojen väliseen tasapainoon, joten yleensä kompressointi halutaan
tehdä ennen lopullista, erittäin hienovaraista desibelin kymmenyksiin menevää tasojen säätämistä.

Tarkastellaan prosessia yksityiskohtaisemmin.

Rummut

Seuraavassa on tärkeitä ”fiilisasioita”, jotka täytyy pitää mielessä
rumpuraitoja työstettäessä.

  • Rumpusoundien pitää sopia kappaleen luonteeseen.
  • Rumpujen pitää kuulostaa yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Erityisesti
    bassorummun ja virvelirummun pitää kuulostaa luonnolliselta parilta.
  • Pop-kappaleessa rummut ovat ”puhtaita” ja ”tiukkoja”
    ja niissä pitää olla voimaa.
  • Rummut voivat olla epätarkasti soitetut, mutta ne eivät saa olla koskaan
    ryhdittömät (soundi vaikuttaa soittimen ”taimauksen” (timing) kuulemiseen).
  • Rumpujen pitää olla tarpeeksi voimakkaat rytmin tuntemiseksi ilman
    että ne peittävät muut soittimet allensa.
  • Rummuissa pitää olla dynamiikkaa. Ne eivät saa olla monotoniset (tähän
    voi vaikuttaa pienillä tasonsäädöillä).
  • Stereorumpuvinkkejä:Rumpujen sijoitus stereokuvaan voidaan ajatella rumpalin tai yleisön näkökulmasta.
    Nykyään käytetään enemmän yleisön perspektiiviä (hi-hat oikealla puolella,
    ride vasemmalla, lattia-tom vasemmalla paitsi jos rumpalilla on ollut lattia-tom myös hi-hatin puolella).
  • Bassorumpu ja virvelirumpu sijoitetaan tavallisesti keskelle. Joskus virveliä panoroidaan hieman sivulle, jolloin se antaa tilaa laululle. Hihat on normaalisti
    panoroitu 50% sivulle.
  • Kaksi ylätomia on normaalisti panoroitu symmetrisesti keskikohdasta
    katsottuna, ja lattia-tom kauemmaksi sivulle.
  • Liian leveät tom-fillit ovat häiritseviä. Emme ole enää 70-luvulla.
  • Rumpusetissä on hyvä olla vähintään kaksi eri peltiä eri kohdissa
    stereokuvaa.
  • Pellit eivät saa olla liian laidoilla. 50-75% panorointi
    on riittävä.
  • Jos rummuista on äänitetty ambienssiraidat, niin varmista, että ne
    eivät häviä kuunneltaessa miksausta monona. Jos ne katoavat, niin älä miksaa
    niitä leveäksi stereokuvaan.
  • Bassorummun tai virvelin kaiuttaminen kuulostaa hyvältä,
    jos TOINEN niistä on monona (tällä saadaan mielenkiintoinen ”lähellä
    / levällään”-stereokuvaefekti). Kuuntele monia eri popkappaleita kuullaksesi,
    kuinka paljon tätä kikkaa käytetään.
  • Jos haluat ajaa tom-raidat expanderin tai gaten läpi, niin
    varmista, että rumpusetin stereokuva ei häiriinny silloin, kun kaikki tom-kanavat
    ovat auki tai kiinni. Ride-pellin vuoto lattia-tom-raitaan voi joskus aiheuttaa hankaluuksia. Mieluummin enemmän vuotoa kuin häiritsevä pellin sihahdus tom-raidan gaten auetessa.
  • Stereo-symbaaliraita on joskus tarkoitettu myös rumpujen ambienssiraidaksi.
    Säädä peltien ja rumpujen ambienssin taso highpass-leikkurilla.

Rumpusoundivinkkejä

  • Erityisesti oikeiden bassorumpujen tuottamat taajuudet voivat olla
    ongelmallisia, jos mikitetyssä soundissa ei ole riittävästi iskuvoimaa. Aluksi bassorummusta
    kannattaa leikata vähän alapäätä ja nostaa sen tasoa. Näin soundi saadaan
    ”hengittämään” helpommin. Yritä korostaa 3-4 kHz aluetta suhteellisen
    kapealla parametrisella EQ:lla. Jos bassorumpu on soitettu epätasaisesti,
    aja se kompressorin läpi raidan tasoittamiseksi käyttäen lähes limitoivaa
    kompressointia hitaalla attackilla. Menetelmällä voidaan saada bassorummusta
    todella voimakas jysähdys! Tällöin on kuitenkin pidettävä silmällä master-tasoja
    ja olla valmiina ajamaan koko miksaus tarvittaessa limitterin läpi. Tällainen
    bassorummun kompressointi toimii usein parhaiten ennen taajuuskorjainta (joka
    on epätavallista kompressoinnissa). Käytettäessä samplattua tai analogista
    rumpukonetta (ts. ei oikeasti soitettua, oikean rumpalin soittamaa rumpusettiä)
    voidaan HYVIN LYHYELLä kaiulla saada bassorumpuun lisää ilmaa menettämättä
    sen voimaa. Popissa bassorummun pitää tyylistä riippuen tuntua siltä kuin
    kuuntelijaa lyötäisiin johonkin jalkojen ja rintakehän väliin. Drum’n’bass-tyylissä
    bassorummun pitää potkia munien ja nivustaipeiden väliin, kun taas rockissa
    enemmän vatsaan ja rintaan.
  • Vielä yksi kikka, jota voi yrittää bassorumpuun, on laittaa siihen
    lyhyt, 1…5 ms viive. Tämä aiheuttaa kampasuodatusefektin, joka vähentää
    alapäätä, mutta korostaa yläpäätä. Yritä lisätä pienen pieni määrä feedbackia
    (kokeile sekä positiivista että negatiivista feedbackia, jos sitä voi säätää).
    Tämä ei ole mikään perinteinen viive-efekti. Viivettä käytetään tässä tapauksessa
    outona bassorummun taajuuskorjaimena. Menetelmän lopputulosta ei voi arvata
    ennalta, se riippuu viive-efektille syötettävästä signaalista. Kokeile sitä
    aika ajoin kuullaksesi, mitä sillä saa aikaan.
  • Virvelirummut ovat aina ongelmallisia. Suurin osa bassorumpuohjeista
    pätee myös virvelille, vaikkakin virveleihin täytyy yleensä lisätä alapäätä
    leikkaamisen sijaan. Virvelin ala- ja yläpään korostaminen tekee soundista
    aggressiivisemman kuin keskialueen leikkaaminen, joka olisi ”teoreettisesti
    oikeampi” tapa hoitaa asia. Keskialueen poistaminen virvelistä tekee
    siitä liian pehmeän ja hillityn. Virveleihin voi usein lisätä paljon
    lyhyttä kaikua ja kohtalaisen määrän pitkää kaikua. Popissa virvelin pitää
    kuulostaa siltä kuin se löisi kuulijaa kasvoille ja rintaan. Drum’n’bass-tyylissä
    virvelin pitää olla fyysisesti korkeammalla kuin rockissa.
  • Tomeista pitää yleensä leikata hieman alapäätä, jotta niissä olisi
    enemmän ilmaa ja voimaa yläpäässä. Jos äänitteessä on oikea rumpusetti, niin
    vältä lisäämästä liikaa yläpäätä tomiraidoille, koska tom-raitojen peltivuodot voivat korostua liikaa. Alapään leikkaus yhdistettynä yläkeskialueen korostamiseen
    on paras lähestymistapa. Tomien kaiku on samankaltainen kuin virvelillä, mutta
    paino on enemmän pitkässä kaiussa. Kaiun määrä yleensä vähän pienempi kuin virvelillä.
  • Hi-hat ja pellit, toisin kuin rummut, toimivat usein parhaiten ”vähentävällä”
    taajuuskorjauksella. Saat terveen kuuloiset pellit leikkaamalla siitä alapäät ja keskialueet. Aivan ylimpien
    diskanttien korostaminen tekee pelleistä liian aggressiivisen ja liian
    pienen kuuloiset jopa rankassa rockissa. Lisäksi se ylikorostaa peltien dynamiikkaa
    ja tuntuu usein lisäävän epämusikaalista, muuta miksausta häiritsevää säröä.
    Jos pellit ovat liian lyhyen kuuloiset, yritä lisätä niihin pitkää kaikua. Tämä ei toimi hyvin oikealla rumpusetillä, koska se sumentaa muita
    rumpuja rumpusetin äänityksessä tapahtuvien luonnollisten vuotojen takia. Kokeile tehdä peltiraidoista rinnakkainen raita ja kompressoida se täysin lyttyyn. Lisää sitä sen verran, että peltien hännät kuuluvat tarpeeksi.

Rumpujen tarkastus

Kun rumpusoundit ovat valmiit, niin sen vain tietää. Rumpujen pitää toimia
alusta loppuun siten, että kappale soljuu eteenpäin hyvillä soundeilla ja voimakkaalla
tunteella (myös hiljaisessa kappaleessa). Kaikkien rumpujen pitää kuulostaa
siltä kuin ne olisivat yhtä soitinta ja jokaisen rummun soundin pitää olla riittävän
yksityiskohtainen, jotta sen voi poimia miksauksen stereokuvasta. Jokaisen rummun
ja pellin soundin yksityiskohdan ja panoroinnin pitää olla tarkka ja viimeistelty.
Jos pääset asiaan vaikuttamaan, niin pidä huoli siitä, että rummut on äänitetty
parhaiden mahdollisten etuasteiden kautta – huono miksauspöytä tekee soundin
päälle utuisen verhon, jota ei miksaamalla pysty mitenkään poistamaan!

Vältä ylileveitä rumpuja!

On vältettävä rumpujen levittämistä epätodellisen laajalle stereokuvaan. Vuotojen
takia tätä tapahtuu paljon oikeiden rumpujen kanssa, mutta taitavalla rumpujen
taajuuskorjauksella *on* mahdollista saada aikaan tarkka ja erittäin hallittu
soundi, ilman, että joudutaan tekemään kompromisseja rumpusetin soundillisen
yhteneväisyyden kanssa. Rumpukoneita ja sampleja käytettäessä on haasteellista
yrittää saada rummut kuulostamaan ”yhdeltä paketilta”, jotka on tarkoitettu
soimaan yhdessä. Ammattirumpaleilla kuluu vuosikausia saada rumpusetti soimaan
hyvin yhteen, joten on pidettävä mielessä, että yhtyeenliimautuneen rumpusoundin
luominen rumpukoneen sampleilla voi vaatia taitoa. Kuvittele, miltä akustinen rumpusetti kuulostaa muutaman metrin päästä.

Basso

Rockissa basson ja rumpujen pitää istua yhteen niin hyvin, että kuulostaa melkein kuin ne olisi soittanut yksi henkilö yhdellä kertaa. Erityisesti basson ja bassorummun
pitää lukittua toisiinsa ja luoda kappaleeseen tukeva alapää. Joissakin musiikkityyleissä, esim. drum&bass-tyylissä, basso saa viedä komppia
eteenpäin rumpujen edellä. Pop-balladissa kiilaus ei ole sallittua! Tietokonepohjaisella
miksauksella voi helposti muuttaa raidan ajoitusta kokonaisuutena tai vaikka
nuotti kerrallaan, mutta jätä raitoihin edes hieman virheitä, jotta tulos ei olisi liian kliininen.

Stereobassovinkkejä

Useimmiten basso toimii parhaiten monona täysin keskelle panoroituna. Pieni
määrä lyhyttä kaikua voi auttaa, mutta se voi häiritä basson hahmottamista tekemällä
stereokuvasta ”epästabiilin”, kun basso pitäisi nimenomaan saada ”lukittua”
tiukasti bassorumpuun.

Rock-balladeihin voidaan stereo-choruksella tehdä leveä ja pyörteinen
soundi, jonka epätarkka stereokuva sopii hyvin rakkauslaulujen unelmointitunnelmiin. Efektillä saadaan plektralla soitettu basso kuulostamaan nauhattomalta.

Liian leveä basson stereokuva vaikeuttaa sen miksaamista vinyylille teknisten
rajoitteiden takia. Eli jos miksaus on menossa vinyylille, niin jätä basso keskelle monoksi. Masteroija monottaisi sen joka tapauksssa. Liian lujalle jäänyt stereobasso voi aiheuttaa levysoittimen
neulan hyppäämisen pois uralta.

Liian suuri basson määrä syö arvokasta miksauksen headroomia vaikeuttaen kappaleen limitoimista mahdollisimman lujaa soivaksi. ”Harvaan
soitetussa” musiikissa (drums’n’bass, reggae) tämä ei ole ongelma,
mutta rockissa liiallinen basson määrä heikentää miksauksessa *kaikkia* muita
soittimia, mukaan lukien laulua. Lisäksi se vaikeuttaa kappaleen kompressointia.

Bassosoundivinkkejä:

  • Kuten bassorummun kanssa, monet bassoraidat hyötyvät alataajuuksien
    LEIKKAAMISESTA eikä korostamisesta. Toisin kuin voisi odottaa, kokonaismiksauksessa
    alataajuuksien leikkaamisesta johtuva basson yläharmonioiden ylikorostuminen
    tekee bassosta voimakkaamman kuuloisen, ei heikompaa.
  • Bassot (kitarat ja koskettimet) kohisevat usein melko paljon. Niiden
    yläpäätä voi leikata kohinoiden pienentämiseksi melko huoletta soundin heikkenemättä. Säädä lowpass-EQ:ta koko miksausta kuunnellen.
  • Joskus kappaleissa on kaksi basso-osuutta, esim. synabasso ja bassokitara. Niiden yhteen miksaaminen voi olla haastavaa, ja vain toiselle
    niistä pitää antaa alimmat taajuudet. Tilannetta on vaikea yleistää, koska
    se on uskalias (tietämättömyyden takia?). Kahta bassoa on vaikea saada toimimaan yhdessä ja sen saavuttamiseen voidaan
    tarvita paljon kokeilua. Kokeile laittaa toinen näistä huomattavasti pienemmälle kuin toinen.
  • Bassokitarat tarvitsevat lähes aina kompressointia. Hiljaa soivat yksittäiset basson nuotit jättävät kappaleeseen
    tyhjiä aukkoja.
  • Bassoon voidaan saada lisää voimaa kompressoimalla
    sitä rankasti hitaalla attackilla ja nopealla releasella.
  • Release time ei saa olla liian nopea, ettei kompressori ala seurata itse basson aaltokäyrää yleisvoimakkuuden sijaan.
  • Jos basso on erityisen huonosti soitettu bassorumpuun verrattuna,
    niin tähän on olemassa yksi usein käytetty äärimmäinen lääke: Lisää bassoon gate. Syötä bassorumpua gaten side-chainiin, jolloin bassorumpu ”pumppaa” bassoa. Käytä ”gain reduction”-säätöä
    pumppauksen määrän säätämiseen. Jos säätö puuttuu, niin miksaa pumpattu
    basso alkuperäisen basson kanssa. Menetelmä on ruma ja äärimmäinen,
    mutta sillä on pelastettu monta miksausta ja se on aika yleinen kikka.
  • Hiirikättä rasittava keino on leikata ja siirrellä basson nuotteja rumpujen mukaan tiukemmin soitetuksi. Laita bassoraita bassorummun, virvelin ja overhead-raidan lähettyville ja vertaile yksittäisten iskujen alkamiskohtia. Kun olet siirtänyt jokaista nuottia ja korjannut vireen Melodynellä, voit sanoa soittaneesi basson hiirellä uusiksi :-).
  • Uusissa audio-ohjelmissa on automatisoituja audioraitojen timen parannustoimintoja. Toiminnon nimi vaihtelee ohjelman mukaan – AudioSnap, Elastic Audio jne., mutta tarkoitus periaate on sama: ohjelma etsii raidalta transientit ja kohdistaa ne annettujen ohjeiden mukaisesti lähimpiin oikeisiin kohtiin. Näitä työkaluja käyttäessä täytyy pitää järki kädessä – kaikkien soittimien ei ole tarkoitus olla millisekunnilleen tarkasti taimissa metronomin kanssa. On olemassa sellainenkin yliarvostettu asia kuin groove (jota tosin ei käytetä monissa nykyään suosituissa tyylilajeissa). Ehkä epätarkkuudet kuuluvat biisin rytmiin? Ole varma aikeistasi ennen kuin laitat biisin timen perusremonttiin! Tallenna projektista varmuuskopio ennen muutoksia.

Basson tarkastus:

Basson soundi on oikea silloin kun se tuntuu voimakkaalta ja puhtaalta, ja
se tuntuu tukevan muuta kappaletta. Sen pitäisi korostaa rumpuja ja sitoa miksausta.
Sen pitää olla erillään bassorummusta, mutta ei liikaa, koska basson pitää toimia
sen kanssa parina. Basson ”tunteminen” on tärkeämpää
kuin se, miltä se kuulostaa. Kuulokekuuntelulla saa hyvän basson vain sattumalta.

Kun basso ja rummut on säädetty, niiden pitää kuulostaa ”yhdeltä”.

4. Gatet

Gate on efekti, joka päästää läpi
äänisignaalia sen ylittäessä säädetyn raja-arvon (threshold). Gatella voidaan poistaa turhat kohinat ja vuodot silloin,
kun instrumenttia ei soiteta. Instrumenttia soitettaessa kuuluu luonnollisesti
myös taustakohina. Normaalisti tästä ei ole haittaa, koska soitin peittää kohinan alleen. Gatea voidaan käyttää rumpujen lähimikkien siivoamiseen.

Jos käytät masterointikompressoria, niin sen sisäänrakennetulla gatella on helppoa ja nopeata poistaa kappaleen alkua edeltävä kohina. Aikaa säästyy,
kun tiedostoa ei tarvitse editoida enää myöhemmin. Huomaa kuitenkin, että jos kappaleen keskellä on todella hiljaisia suvantoja, voi gate purra kiinni myös niihin. Threshold-arvon ohjelmoinnilla tästäkin päästään eroon, mutta menetelmä ei ole enää yhtään helpompi kuin koko kappaleen Master-bussin volume-automaation tekeminen.

Monissa tapauksissa automaattista gatea parempi tapa vaimentaa raidan turhia häiriöitä on sen manuaalinen muokkaus. Turhat osat voi joko poistaa editorilla
tai ohjelmoimalla automaattinen volume automaatio tai mutemiksaus.

Gatet ovat käyttökelpoisia silloin, kun käsiteltävää signaalia tulee
ja menee koko ajan – rummut ovat tästä esimerkkitapaus. Virveliraidan puhdistaminen
manuaalisesti liukusäätimellä ei ole käytännöllistä,
mutta gate hoitaa työn siististi ja tehokkaasti.

Gatea voidaan soveltaa rumpuihin ainakin viidellä eri tavalla:

  • samplattujen rumpujen ajaminen gaten läpi niiden jälkisoinnin
    lyhentämiseksi
  • 80-luvun ”gated reverbin” tekeminen
  • vuotojen eliminointi
  • resonanssiäänien eliminointi
  • kliinisen puhtaan rumpusoundin tekeminen

Tarkastellaan yksityiskohtaisemmin jokaista käyttötapaa.

Aina kun rumpuja ajetaan gaten läpi, pitää attack-aika asettaa mahdollisimman
lyhyeksi (2 ms). Edistyneissä gateissa on Look ahead -toiminto, jonka avulla gate saadaan aukeamaan jo ennen transienttia. Tällainen on erittäin hyvä ominaisuus rumpujen käsittelyyn, koska niissä transienttien säilyminen on erityisen tärkeää.

Samplattujen rumpujen ajaminen gaten läpi niiden jälkisoinnin lyhentämiseksi

Sample-pohjaisiin rumpuihin ei kannata käyttää gatea kohinan vähentämiseksi,
koska kohinan määrä niissä ei ole yleensä merkittävä (paitsi jos samplet on
otettu jo valmiiksi kohisevalta äänitteeltä). Miksatessa gatella voidaan
kuitenkin lyhentää esim. jo äänitetyn samplatun virvelirummun pituutta, jota
ei voi muuttaa enää muuten kuin käyttämällä alkuperäistä sampleria tai rumpukonetta.
Tärkeimmät gaten säädöt ovat hold (pito) ja erityisesti release (vapautusaika).

”Gated reverbin” tekeminen

Takaisin 80-luvulle! Nykyään useimpien digitaalisten kaikulaitteiden tehdasasetuksistakin
löytyy ”gated reverb”, joten tarve tehdä efekti manuaalisesti on lähes
kokonaan kadonnut. Ennen tämä olisi pitänyt tehdä syöttämällä stereokaikupaluu
linkitettyyn gatepariin ja syöttää gaten avaava kaiuton, triggerinä
toimiva virvelisignaali kummankin gaten side chainiin. Menetelmässä pitää käyttää
gatea, jossa on tarkka ”hold”-säätö – joka pitää portin auki
avaamisen jälkeen – ”geitatun” soundin pituuden säätämiseksi. Nopealle
säädetty ”release”-asetus suhteellisen pitkän ”hold”-asetuksen
jälkeen antaa dramaattisimman lopputuloksen. Normaalisti tarkalleen yhden iskun
tai puolen iskun pituinen soundi kuulostaa oikealta.

Rumpujen mahdollisten ambienssiraitojen kompressoinnilla voidaan saada aikaan
erityisen voimakkaasti soivan kuuloinen rumpusetti, ja ”gated reverbin”
tapaan tehtävällä ”stereogeittauksella” voidaan efektiä vielä korostaa.

Vuotojen eliminointi

Oikeita rumpuja äänitettäessä useimmat mikrofonit keräävät runsaasti myös viereisten
rumpujen ääniä. Tämä voi rajoittaa merkittävästi rummun taajuuskorjailua vaikuttamatta
koko rumpusetin balanssiin. Lisäämällä jokaiselle rummulle erilliset gatet saadaan lisää joustavuutta. Tässä on kuitenkin muutama ongelma.

Rumpujen taajuuskorjaaminen voi aiheuttaa sen, että raidalla olevat vuotoäänet
laukaisevat gaten auki väärään aikaan. Jos taas kynnystasoa (threshold)
nostetaan kompensoimiseksi, saattavat oikeat rumpuiskut jäädä raja-arvon alapuolelle.
Klassinen esimerkki tästä ongelmasta on äänekäs hi-hat, joka aiheuttaa taajuuskorjaimella
runsaasti yläpäästä korostetun virvelin (jotta saataisiin kirkkaampi virvelisoundi)
aukeamisen virveli-iskun sijasta hi-hat-iskulla. Yksi ratkaisu tähän on laittaa
virveliin gate ennen EQ:ta. Joissakin gateissa on
yksinkertainen EQ, jolla voidaan asetella triggaamiseen
käytettävä taajuusalue; esim. korkeiden taajuuksien poisto hi-hat-ongelman poistamiseksi
edellä mainitussa tapauksessa.

Resonanssiäänien eliminointi

Resonanssi liittyy vuoto-ongelmaan. Oikean rumpusetin rumpujen kalvot resonoivat
keskenään. Esimerkiksi bassorummun polkaisusta aiheutuva ilman paineaalto saa
tom-tomien kalvot resonoimaan (kumiseva ääni). Samoin bassorummun polkaisu saa
virvelin maton ”ritisemään” ja lopputuloksena miksauksessa saattaa
olla ritisevän kuuloinen bassorumpu. Gatella eliminoidaan tämäntapaisia
ei-toivottuja ääniä. Jos gaten käyttö tekee soundista liian puhtaan,
säätämällä efektin Gain reduction -määrää pienemmäksi on mahdollista jättää gate jonkin verran auki. Tästä
käytetään termiä ”soft gating” tai ”expandointi”. Expander on toimintaperiaatteeltaan kompressorin vastakohta. Gate on tavallaan äärimmäinen expander: dynamiikkana joko kaikki tai ei mitään.

Resonanssiäänien poisto rummuista on samanlainen kuin vuotojen poisto. Merkittävä
ero on siinä, että taajuuskorjattaessa sidechainin triggerisignaalia pitää joskus
tehdä päinvastoin kuin vuotojen kanssa. Esimeriksi tomien resonanssien poistamiseksi
on käytettävä triggaussignaalia, josta on poistettu sekä ala- että yläpää —
muutoin sekä resonanssin kuminaääni että esimerkiksi hi-hat voisivat laukaista
gaten auki väärään aikaan.

Gaten käyttö runsaasti vuotavaan rumpusettin

Gaten käyttö ei takaa automaattisesti puhtaita rumpusoundeja. Puhtaasti
soiva rumpusetti on paras ratkaisu. Sitä äänitettäessä on paljon parempi antaa
rumpalin yrittää etsiä ja eliminoida resonanssit kuin ajatella, että ne voidaan
kyllä puhdistaa miksatessa. Joskus pelkästään rumpujen huolellisella virityksellä
vältetään resonanssit ja ritinät. Myös teipillä, kankaanpalasilla tai Moon Gelillä (sinisiä tahmeita 1,5 x 3 cm palasia) voidaan
vaimentaa kalvoja, vähentää niiden sointia ja saada setti siten kuulostamaan
”tiukemmalta”. Joskus aikataulut ovat valitettavasti liian kireät
huolellisen äänityksen valmisteluun ja soundi pitää korjata myöhemmin.

Tom-raidat voi jättää kokonaan auki. Niistä tulevat vuodot saattavat liimata rumpusettiä yhteen juuri niin kuin äänittäjä on tarkoittanut. Toisaalta on mahdollista
käyttää automaatiota siten, että kanava aukaistaan vain, kun tulossa
on tom-filli. Jos rumpusetistä tulee tällä tavalla liian keinotekoisen kuuloinen,
on mahdollista käyttää täydellistä kanavan vaimentamista pehmeämpää ratkaisua
ja vaimentaa raitaa pehmeästi tom-fillien ulkopuolella. Tämä on mielestäni parempi
ratkaisu kuin mahdollisimman kokonaisvaltainen kohinaportin käyttö, koska muussa
tapauksessa koko rumpusetin stereokuva voi muuttua tom tom -fillejä soitettaessa.
Toinen mahdollinen ratkaisu on ajaa tom tom -raidat gaten läpi stereoparina,
ei yksittäin. Joskus se toimii, mutta usein ei.

Kliinisen puhtaan rumpusoundin tekeminen

Jos vuodot ja resonanssit eivät olisikaan merkittävä ongelma, niin nekin voidaan
poistaa ajamalla jokainen rumpu gaten läpi (expandoi jopa overhead-pari).
Tällä tavalla saadaan aikaan kliinisen puhtaat rumpusoundit, mutta samalla menetetään
soundin ”elämä”, ”livefiilis”, ja rumpuihin täytyy luultavasti
lisätä runsaasti lyhyttä kaikua soundien elvyttämiseksi.
Lopputulos on luultavasti keinotekoinen.

Yhteenveto gaten käytöstä rumpuihin

Kuten voi huomata, gaten käyttö rumpuihin on hyvin työlästä. Jos yrität
vain siistiä rumpusoundia hieman, harkitse yksinkertaisesti tom-raitojen rumpufillien
välisen ajan vaimentamista miksausautomaatiolla (kuuntele soundin muutos mykistämällä
ja palauttamalla ääni esim. virveli-iskujen kohdalla). Normaalisti tämä riittää
rumpusoundien tiukentamiseksi. Gaten käyttö kaikkiin tom-raitoihin ei
yleensä ole välttämätöntä, ja se voi saada rumpusoundit kuulostamaan keinotekoisilta
ja epäluonnollisilta.

Parhaassa tapauksessa rumpuihin ei tarvitse yhtäkään gatea.

Laitat gateja tai et, niin päätä asia miksauksen tässä vaiheessa. Jos lisäät niitä rumpuihin myöhemmin, voi koko miksauksen tunnelma muuttua kiusallisella
tavalla.

5. Sointumaton lisääminen

Kaikissa kappaleissa ei ole sointumattoa. Joissakin kappaleissa
kaikki vastuu on annettu soolosoittimille. Hyvä sointumattosoundi antaa kuitenkin lisää
pohjaa kappaleelle ja se voi myös peittää suuren määrän muiden soittimien pikkuvirheitä.
Se on yksinkertainen ja tehokas tapa saada kappale kuulostamaan ”täydeltä”.

Sointumatto on (korostetun) yksinkertainen keski- ja alarekisteristä, kappaleen
alusta loppuun kestävä soinnutus. Soitin voi olla mikä vain, mutta tavallisesti se on kitara tai koskettimet. Se äänitetään tavallisesti stereona; joko
koskettimista suoraan stereona, efekteillä äänityksen aikana (stereo chorus
kitaraan) tai kitaroiden ollessa kyseessä, tuplaamalla kaksi ottoa
ja panoroimalla ne vasemmalle ja oikealle.

Jos sointumattoa käytetään, niin se on kappaleen ehdoton soundin ja tunnelman luoja,
koska normaalisti kaikki muut soittimet on sovitettu ja soitettu sen päälle.
Sointumatto on alusta, jonka päälle muut soittimet lisätään. Kokeile välillä hiljentää sointumatto ja kuuntele, mitä tapahtuu. Tuntuu kuin joku olisi kirjaimellisesti
vetänyt maton jalkojesi alta! Kappale ilman sointumattoa kuulostaa tyhjältä.

Haastena on saada sointumatosta lämmin, leveä ja täyteläinen,
mutta kuitenkin läpinäkyvä. Läpinäkyvyyttä tarvitaan, jotta muille soittimille
jää tilaa miksaukseen. Jos se kuulostaa yhtään liian raskaalta, niin se tulee
myöhemmin miksaukseen tulevien, muiden soittimien tielle, joten läpinäkyvyys
täytyy saada aikaan NYT eikä vasta muita soittimia lisätessä.

Sointumaton tulee kuulostaa kuin lämpimältä viltiltä, joka on kiedottu kappaleen
ympärille. Mielestäni tämä ei ole liioiteltu vertauskuva, koska minusta kaikki
sointumatot kuulostavat sellaisilta. Sointumaton tulee täyttää äänimaisema ilman, että sen
soundissa olisi erityistä omaa luonnetta. Jos sille annetaan liikaa luonnetta,
niin se erottuu kaikista myöhemmin lisättävistä soittimista. Koska sointumatto on äänessä koko kappaleen ajan alusta loppuun, se voi alkaa kyllästyttää liikaa kuultuna.
Ne ovat ensisijaisesti kappaleen rakenteellinen tuki.

Stereosointumattovinkkejä:

  • Tarkastus kuulokkeilla. Monet kosketinsointumatot ovat usein liian leveitä
    kuulokekuunteluun, tuntuvat epämukavilta ja voivat olla liikaa kallellaan
    jommalle kummalle puolelle stereokuvaa. Kavenna stereokuvaa tarvittaessa.
  • Joissakin kappaleissa on kaksi raitaa stereokuvan luomista varten.
    Ne ovat usein kitaroilla soitettuja komppiraitoja, jotka on tarkoitettu panoroitavaksi
    vasemmalle ja oikealle. Tällaiset osat voivat kuulostaa todella hyviltä, mutta
    usein ne toimivat parhaiten, jos niitä ei ole panoroitu täysin sivuille, koska
    ne kuulostaisivat liian leveältä, ja kahden kitararaidan päällekkäin soimisen
    aiheuttama chorus-soundi jäisi saamatta.
  • Jos todella haluat panoroida kaksi toisistaan riippumatonta
    kitararaitaa täysin laidoille, niin voit paksuntaa niiden soundia yksinkertaisella
    tekniikalla. Lisää vasemmanpuoleiseen kitaraan yksinkertainen chorus ja panoroi
    efekti 50% oikealle stereokuvan keskikohdasta. Lisää oikeanpuoleiseen kitaraan
    samalla tavalla toinen, pelkkää efektiä sisältävä yksinkertainen chorus ja
    palauta efekti 50% vasemmalle stereokuvasta. Usein tämä toimii, mutta joskus
    se kuulostaa liioitellulta. Vaihda kitararaitojen kuivan ja efektoidun signaalin
    panoroinnit keskenään, ja pienennä efektoitujen osien äänentasoa hienovaraisemman
    vaikutelman luomiseksi.
  • Jos käytettävissä on vain yhdellä monoraidalla oleva sointumatto, niin tavallisesti
    on vaivan arvoista tehdä siitä korkealaatuisella stereo-choruksella leveäsoundinen
    stereoversio.
  • Jos kaksi eri soitinta soittaa ”täytteeksi” tarkoitettuja
    sointukudoksia yhtä aikaa, niin usein on parempi jättää niiden panorointi keskelle
    kuin panoroida ne sivuille, ja käyttää korkealaatuista chorusta leveän stereovaikutelman
    luomiseksi sen sijaan, että ne vain panoroitaisiin vasemmalle ja oikealle.
  • Sointumaton pitää vaikuttaa kumpaankin korvaasi erikseen, mutta ei niin
    paljon, että keskelle jäisi aivan tyhjä alue. Jos olet epävarma, kavenna stereokuvaa.
    Tarkasta vaikutelma kuulokkeilla.

Sointumaton soundivinkkejä:

Chorus on tärkein efekti, mutta se ei missään tapauksessa saa pyöriä
villinä sekamelskana stereokuvassa. Uhraa aikaa chorus-efektin eri parametrien
kokeiluun ja katso, miten hienovaraiseksi pystyt tekemään soundin. Pidä viiveajat
pieninä ja modulaationopeudet alhaisina, niin voit saada aikaan choruksen,
joka todella laajentaa kappaleen korkeimpia taajuuksia ilman, että siitä tulee
liian …öh, ”chorusmainen”!

Joihinkin soittimiin, esim. pianoon, chorus ei sovi ollenkaan. Jos pianoon
laittaa chorusta, niin parhaimmillaan se kuulostaa epävireiseltä, pahimmillaan
halvalta honky-tonk-pianolta. Käytä korviasi makutuomarina, tarvitaanko chorusta
ollenkaan.

Reilu leikkaus suunnilleen 700-1000 hertsin kohdalta ja lievä alataajuuksien
korostus laajakaistaisella taajuuskorjaimella pehmentää mitä tahansa soundia ja tekee siitä ”hifimmän” kuuloisen, joka toimii hyvänä alustana lopulle miksaukselle.
Se ”hillitsee” soundia ja vaimentaa mahdollista aggressiivisuutta.
Koska korkeat taajuudet voivat tulla taas esiin, se voi antaa silkinpehmeää
kiiltoa sekä koskettimille että kitaroille. Varo alataajuuksien tukkeutumista.

Tarkastus:

Rummut, basso ja sointusoittimet kunnossa. Jo tässä vaiheessa miksauksen pitäisi
herättää ihastusta! Sen pitää kuulostaa ”täydeltä”. Äänimaailman pitää
kuulostaa niin täydeltä, että pelkän laulun lisääminen tuntuisi riittävän.

6. Aika pitää tauko

Nyt miksaus on puhtaan ja selkeän kuuloinen,
eikä sitä ole vielä ahdettu täyteen kohta eteen tulevilla osilla. Tässä vaiheessa
ei pitäisi vielä väsyttää. Tallenna projekti uudella nimellä. Tietokoneella välitallennuksia kannattaa tehdä muutenkin
vähän väliä. Itselläni saattaa miksauksen jälkeen olla kymmeniä eri versioita samasta projektista.

Jos miksaus ei myöhemmin tunnu toimivan, niin tämänhetkinen miksaus on hyvä
referenssi.

Kun nämä kolme palasta ovat kohdallaan, ei niiden soundia pitäisi enää muutta kuin hätätapauksessa. Basson, rumpujen ja sointusoittimien miksaus on kappaleen miksauksen
loppusuoran alku – niihin kajoaminen tietäisi taas yhden kierroksen juoksemista
(kävelyä, konttaamista, rämpimistä).

Tallenna projekti tässä vaiheessa kaikkine tiedostoineen varmuuskopioksi turvalliseen paikkaan. Jos kovalevy hajoaa, se hajoaa juuri kriittisimmällä hetkellä. Murphyn lait kannattaa muistaa. Tietokone voi seota. Varmuuskopio-DVD:lle voi tulla naarmu. Neuvostoliitto voi pommittaa juuri sinua. Tämän takia suosittelen äärimmäisen vakavasti maantieteellisen kopion tekemistä. Projektitiedosto on helppo saada turvaan lähettämällä sen vaikkapa itselleen webmailiin, jolloin se jää ”turvaan” jonkun kasvottoman monikansallisen yhtiön palvelimille.

Pitkäaikainen varmuuskopion säilytys Maassa on riskialtista. Jo parin miljardin vuoden kuluttua Aurinko porottaa Maan kuivaksi. Lopulta Auringon paisuessa punaiseksi jättiläiseksi saattaa Maa jäädä Auringon sisälle. Viimeistään tuolloin DVD:t ja pilvirakenteiset tallennusratkaisut toimivat epävarmasti. Viisainta olisikin lähettää varmuuskopio miksauksesta juuri nyt vähintään Marsin kiertoradalle, jotta voit palata niihin paljon myöhemmin.

Ulkoavaruudessa tietoturvauhka on toisaalta todellinen. Ehkä me emme ole yksin. Mitä jos vieraan sivilisaation edustajat pöllivät välimiksauksen ja vievät sen mukanaan kotiplaneetalleen saavuttaen tekemästäsi työstä kaupallista hyötyä (Maassa käytettävät tiedostomuodot lienevät universaalissa käytössä)? Tämän takia tiedosto kannattaa kryptata riittävän voimakkaalla algoritmilla.

7. EQ

Taajuuskorjaus (ekvalisointi, equttaminen tai lyhyemmin ilmaistuna EQ) on nykyaikaisen
äänittämisen ja miksauksen perustekniikkaa. Aihetta leimaa pieni salamyhkäisyys,
koska monet ammattilaiset eivät halua paljastaa tavaramerkeikseen muodostuneita
salaisuuksiaan.

Jotta aihe olisi vieläkin sekavampi, niin vuosien varrella taajuuskorjaimen
käytöstä on vallinnut paljon erilaisia ”absoluuttisia totuuksia”,
joiden rikkominen tapahtuu vain omalla riskillä. Ylikorostettuina ”tee
se soundi suoraan soittimesta, älä EQ:lla”-tyyliset säännöt voivat estää
alaa opettelevia ääniteknikkoja kokeilemasta hienovaraista taajuuskorjausta
niin paljon, että he liikkuvat vain ”turvallisilla vesillä”.

Myös se tosiasia, että huonolla taajuuskorjauksella voidaan
pilata hyvä lähtösoundi, voi tehdä miksaajista vainoharhaisia taajuuskorjaimen
käyttäjiä. Jos joku toinen äänimies yrittää säätää EQ-nuppeja, niin vainoharhainen
miksaaja repii hänet pois miksauspöydän luota, koska soundi oli jo ”ihan
hyväksyttävä”, ja oivaltamatta jäi se, että hänellä olisi voinut olla muita tärkeitä syitä muuttaa EQ-asetuksia.

Seuraavaa taajuuskorjausta
koskevaa tekstiä voi soveltaa yhtä hyvin äänittämisen
aikana kuin miksatessakin.

Taajuuskorjaimet ovat hienoja laitteita! Todellinen ongelma on niiden taitamaton
käyttö – tai pikemminkin ylikäyttö, vähän niin
kuin ylinäytteleminen.

Eräs lupaava bändi teki demo-CD:n. Puolet kappaleista kuulostivat
hyviltä, mutta lopuissa jotakin oli vialla. Kitarat ja koskettimet säröytyivät
epäluonnollisella tavalla, rummut kuulostivat siltä kuin ne olisi
äänitetty C-kasetille, laulu tuntui tulevan transistoriradiosta. Miten
niin huonoa jälkeä pystyy nykyaikaisilla laitteilla saamaan aikaan?

Kaiken kukkuraksi demo oli äänitetty digitaalisessa studiossa – joten
huonoa soundia ei voi laittaa tekniikan piikkiin. [Kuulen tässä jo
analogian nimeen vannovien vanhan liiton gurujen tuhahtavan, että digitaaliäänitykset
eivät koskaan kuulosta hyviltä…]

Ongelmana on se, että kokemattomat äänittäjät tuntevat
syyllisyyttä, jos äänityssessio tuntuu liian helpolta. Heistä
tuntuu siltä, etteivät ole tehneet tarpeeksi työtä. Siihen on lisättävä oma kädenjälki. Aletaan ruuvata EQ:ita.

EQ:n voi kyllä laittaa jokaiseen väliin äänityksen, miksauksen
ja masteroinnin aikana, kunhan se on täysin välttämätöntä
tulosten saavuttamiseksi.

EQ:n käyttämien suurikokoista kappaletta äänitettäessä
on tarpeellista, jotta päälleäänityksiä pystyy lisäämään
nopeasti ja helposti jälkituotannon aikana. Ideaali tilanne on luoda moniraitanauhoitus,
joka ”miksaa itse itseään” toiston aikana niin, että uudessa studiossa saadaan muutamassa sekunnissa aikaan
todella hyvänkuuloinen monitorimiksaus.

Tällaisen äänityksen tekemiseen tarvitaan huolella säädetty
EQ ja tarkkaavaista tasojen säätöä ÄÄNITYKSEN AIKANA liian hiljaisten tai äänekkäiden kohtien kompensoimiseksi.

Joskus tätä kutsutaan ”käsitoimiseksi kompressoinniksi”.
On ilmiselvää, että tällöin äänittäjän
on tunnettava äänitettävä materiaali hyvin tai omaksua se
nopeasti ensimmäisten ottojen aikana. Suurin osa ammattilaisista (erityisesti
useamman vuoden alalla työskennelleet) tekevät näin kompressointilaitteen
käytön LISÄKSI.

Ongelmana on kokemattoman ääniteknikon aivan liian dramaattinen EQ:n (ja kompressorin) käyttö äänitysvaiheessa, jolloin niiden aiheuttamaa vahinkoa on vaikeaa tai mahdotonta korjata jälkikäteen.
Tämän vuoksi jotkut päättelevät, että taajuuskorjaimia
ei pidä käyttää. Päätelmä on totta, mutta
se koskee vain taitamattomia äänimiehiä.

Sitten on olemassa jo aiemminkin mainitsemani vanhat liiton edistakat, jotka hokevat,
etteivät he käytä EQ:ta koskaan. Olen päässyt todistamaan tällaisen ”gurun” toimintaa vierestä ja todennut, että jokaisella raidalla on vähintään yksi EQ!

– Sunhan ei pitänyt käyttää EQ:ta? Itse sanoit, että ne ovat pahasta.

– Aah, mutta tarkoitin vain sitä, etten ”luo” soundiani EQ:lla. Mä säädän soundin mikrofonin asennolla ja itse soittimella. Mutta
tietenkin mä käytän EQ:ta kaikkiin ”normaaleihin” asioihin.

– Just.

Totuus on, että kaikki käyttävät EQ:ta. Ne ”normaalit
asiat” ovat standardeja asioita, joita kaikki hyvinkoulutetut äänimiehet
soveltavat jokapäiväisessä työssään.

Basson leikkaus kaikilta raidoilta, jotka eivät sitä tarvitse (myös
laulu)

Nyt ei kosketa itse soundiin, vaan suojaudutaan yksinkertaisesti häiriöiltä
(esim. ständin liikahtaminen, mikrofonin potkaisu, ilmastoinnin, metron,
liikenteen, rakennustyömaan ym. aiheuttama jylinä jne.). Oikein tehty
studion ilmastointi on hiljainen, mutta mikrofoni kuulee sen jylinän – kokeile äänittää hiljaista huonetta
laajakalvoisella kondensaattorimikrofonilla +70 db tasolla, niin huomaat, että
maailma kuulostaa mikrofonin korvin kovin meluisalta paikalta! (Varo kolistelematta
mitään testin aikana…)

Bassotaajuuksien leikkaus suojaa jonkin verran laulun pop-ääniltä
ja ulkoilmassa äänitettäessä tuulen aiheuttamalta signaalin
ylikuormittumiselta. Bassotaajuuksien leikkaus on niin tärkeä ja käytännöllinen
asia, että korkealuokkaisissa mikrofoneissa on sisäänrakennettu LF (low frequency) -kytkin, jolla
pysäytetään turhat sub-taajuudet ennen kuin ne pääsevät
edes mikrofonin etuasteelle.

Diskanttien leikkaus kaikilta raidoilta, jotka eivät sitä tarvitse

Tarkoitus ei ole nytkään muuttaa kanavan soundia, vaan välttää
häiriöitä, lähinnä kohinaa. Basson, kitaroiden ja
syntikoiden aivan ylimpien diskanttien leikkauksella
voidaan vähentää kohinaa huomattavasti ilman, että sillä
olisi muuta vaikutusta lopulliseen miksaukseen. Lisäksi
jotkut soittimet, kuten sähköpianot, ovat herkkiä ulkopuolisille
ultraääniä lähettäville häiriölähteille.

Tarpeettomien taajuuksien leikkaaminen sekä ala- että yläpäästä
on erittäin käytännöllistä ja sillä saadaan aikaan
”puhtaammalta” kuulostava lopputulos. Huippuluokan transistoripohjaiset miksauspöydät
on varustettu jopa kanavakohtaisesti säädettävillä basso-
ja diskanttisuodattimilla. Erillisissä Channel stripeissä on yleensä vähintään bassosuodin.

Taajuuksien äärilaitojen leikkaus on tärkeää myös
vuotojen vähentämisessä. Esimeriksi rummut vuotavat studion jokaiseen edes vähänkin mikrofonilta
näyttävään paikkaan. Vuotoja pitää yrittää
eliminoida, jotta rummut eivät kuulostaisi liian kaukaisilta
ja kaikuisilta. Äänitystilanteessa eliminointi tarkoittaa yleensä
väliseinien, huopien, mattojen yms. sijoittelua soittohuoneeseen rumpujen
eristämiseksi. Ratkaisu tukehduttaa valitettavasti kaikkien soundia. Kuivaa
soundia suosivalla 70-luvulla se ei ollut ongelma, mutta nykyään kuulijat
ovat tottuneet isompaan soundiin, joten huovat on heitetty pois. Rummuista tuli
kaikuisammat ja huonommin kontrolloitavat, kun niiden annettiin vuotaa kaikkialle,
ja kehittyneen äänentoistotekniikan takia tilavaikutelma välittyi
myös levyltä soitettuna, jolloin musiikin kuuntelijat alkoivat tykätä
”suuremmasta” kaikuvasta rumpusoundista. Äärimmäinen
esimerkki tästä on kompressorin ja kohinaportin laittaminen overhead-raidoille,
jolloin saadaan tuttu ”Genesis”-rumpusoundi.

Hyvät äänimiehet käyttävät KORVIAAN arvioidessaan,
onko jokin soundi hyvä vai huono. Arvioimiseen taas ei ole olemassa mitään
sääntöjä. Tämä luova ala,
jossa pitää toimia intuitiolla. Jos jokin kuulostaa hyvältä,
niin sitten asiat on tehty oikein – mukaan lukien ne vaihtoehdot, että
sille ei ole tehty mitään tai että EQ:n nupit on käännetty
äärimmilleen (varmista, että se kuulostaa oikeasti HYVÄLTÄ,
älä tee niin vain siksi, että sinusta tuntuu siltä, että
niin pitäisi tehdä).

On ”teoreettisesti” oikein yrittää saada oikea lopputulos
mikrofonien sijoittelulla, mutta tosielämässä maksavien asiakkaiden
kanssa vaihtoehdot ovat käytännössä rajoitetut. Kokeilut
tulevat ajan mittaan uran aikana, ei yksittäisen session aikana yhden bändin
maksaessa tuntitaksaa siitä, että tutkit mikrofonien suuntakuvioiden
vaikutusta vuotoihin. Saat sessiossa parhaimmillaan kaksi yritystä asettaa
mikrofoni paikalleen, ennen kuin muusikot hermostuvat studioajan ”tuhlaamiseen”. Fix it in the mix.

Jos äänität useita muusikoita samaan aikaan, niin silloin on
paras asettaa mikrofonit kompromissiksi parhaan kuuloisen soundin ja pienimmän
mahdollisen vuodon välille. Kyseessä on erittäin hienovaraisesti
säädettävä tasapaino (ja siihen on käytettävissä
todella vähän aikaa). Ylenmäärin EQ:ta käyttävät
äänittäjät suosivat vuotojen eliminointia, koska he pelkäävät,
että miksausvaiheessa he pilaavat myös raidalle vuotavien instrumenttien
soundin liiallisella taajuuskorjailullaan.

Toisaalta kokeneemmat äänittät ovat hämmästyttävän
rauhallisia vuodoista huolimatta. He sijoittavat mikrofonit KOKONAISUUDEN kannalta
parhaisiin paikkoihin ja käyttävät vain hieman EQ:ta. Koko bändi
kuulostaa hyvältä. (Menetelmän rajoituksena on yksittäisten
soittimien ”overdubbauksen” vaikeus, koska instrumentin soundi muodostuu
oman mikrofonin lisäksi myös vuodoista. Jos korjauksia tarvitaan,
niin yritä äänittää osuus kaikki mikrofonit auki heti
alkuperäisen oton jälkeen!). Kokematon äänimies seuraa tällaisen
viileähermoisen äänittäjän toimintaa hermoillen,
vaikka lopputulos kuulostaa mahtavalta. ”Tässä on suuri riski…”

Jos käytössä on paljon hyviä mikrofoneja ja runsaasti vapaita
raitoja, niin on järkevää harjoitella instrumentin äänittämistä
usealla eri asennoissa olevilla mikrofonilla yhtä aikaa. Voit valita parhaan
mikrofonin tähtiartistin poistuttua ja painaa sen mieleen seuraavaa samankaltaista
tilannetta silmälläpitäen.

On tiedettävä keinot eri soittimien taajuusvasteen hyvältä
kuulostavaan säätämiseen, on tunnettava studio (ilmastointi-/junaongelmia?),
artisti (potkivatko he vahingossa bassorummun ständejä?), ympäristö
(kuljettavatko paikalliset taksit flyygeleitä?), ja mikä tärkeintä
– on tunnettava käytettävissä olevien taajuuskorjainten luonne
(jotta tiedät, millaista vahinkoa niillä voi saada aikaan).

Muita taajuuskorjauskikkoja:

800 Hz:n leikkaus

Leikkaa 800 Hz aluetta raidoilta, jotka eivät tule tarpeeksi
läpi miksauksessa. Tukkoista miksausta voidaan selkeyttää leikkaamalla tätä aluetta joka soittimesta.

Miksi kikka toimii?

Mitä
800 Hz:n alueella on? -Nuotteja, eikö vain? Lähes kaikkien miksauksessa
soivien instrumenttien perusäänet ovat tällä alueella. Kun
samaan tilaan tulee yhtä aikaa liian monta asiaa soitinta, niin alue menee
tukkoon. 800 Hz taajuusaluetta leikkaamalla korostetaan instrumentin harmonioita
– elementtejä, jotka määrittävät instrumentin luonteen
ja ainutlaatuisuuden. Alat siis kuulla selkeämmin kunkin soittimen ”luonnetta”
ja miksausesta tulee ”puhtaampi”.

Periaatteessa bändin ei pitäisi edes säveltää (tai
roiskaista sisään sen kummemmin miettimättä) niin sotkuista
musiikillista sovitusta, että alue menee tukkoon. Jos vahinko on jo tapahtunut,
on käytettävä MUSIKAALISIA sovitustaitoja ja annettava kullekin
instrumentille sopiva taajuusalue, jossa se ei häiritse liikaa muita.

Jos olet ”pelkkä miksaaja”, etkä ole suoraan tekemässä
kappaleen sovitusta tai tuottamassa sitä, niin tähän ei juuri
voi vaikuttaa. Jos olet tekemässä uudelleenmiksausta ja pidät
tärkeänä, että kaikki alkuperäiset osat pitää
ottaa mukaan, niin silloin 800 Hz:n leikkauskikasta saattaa olla hyötyä.

Huomaa, että 800 Hz
on vain suuntaa antava lukema. Etsi kunkin instrumentin leikattavat kohdat kuunnellen tai visuaalista EQ:ta käyttäen.

Seuraavassa seitsemän taajuuskorjauksen pääasiallista käyttötapaa miksatessa
(ja myös äänittäessä):

  • kohinan eliminointi
  • harmonoiden vaimentaminen
  • soundin laajennus
  • bong ja boff
  • etäisyyden asettelu
  • ”tilan” luominen miksaukseen
  • automaattimiksauksen ”tasonsäätö”

Selitän näiden merkitykset, mutta ensin:

Taajuuskorjaintyypit

Taajuuskorjaukseen on olemassa monia erilaisia taajuuskorjaimia. Niitä ovat
(hienovaraisuusjärjestyksessä):

Suodattimet

Yksinkertaiset suodattimet ovat äärimmäisen käyttökelposia miksatessa ja äänitettäessä.
Ne tunnetaan nimillä ylipäästösuodin ja alipäästösuodin (high pass filter, low
pass filter). Miksauspöydässä on yleensä yksi painonappi alataajuuksien suodattamiseen
(high pass), tai ehkä kaksi LF- ja HF-merkinnöillä varustettua nuppia. Niillä
säädetään signaalista suodatettavien ala- ja ylätaajuuksien rajataajuutta. Rajataajuuden
jyrkkyyttä ei miksauspöydissä voi säätää – se on aina tehdasasetettu. Yleensä
se on esim. 6, 12 tai 18 desibeliä oktaavia kohti. Tietokonepohjaisessa miksauksessa
voi suotimien jyrkkyyttä yleensä muuttaa joustavasti.

Kaikissa miksauspöydissä ei ole näitä yksinkertaisia suodattimia. Budjettipöytien
käyttäjien oletetaan tulevan toimeen huolellisella päätaajuuskorjaimen käytöllä,
vaikka tämä onkin hieman rajoittavaa, koska etenkin äänitettäessä edes yksi
bassotaajuudet leikkaava ylipäästösuodin (eli high pass filter) olisi todella
käyttökelpoinen toiminto.

Hyllytaajuuskorjaimet

Yllä kuvatut suodattimet eivät tarkkaan ottaen nosta tai laske diskantin ja
basson äänentasoa – ääntä vain vaimennetaan sitä enemmän, mitä ylempi tai alempi
taajuus on. Suodattimet toimivat hyvin ei-toivottujen äänien poistamiseen instrumentin
sointialueen ulkopuolelta (katso alla oleva kohta Kohinanpoisto taajuuskorjainta
käyttämällä).

Valitettavasti suodattimilla on vaikea muokata soittimen soundia. Tähän
tarkoitukseen sopivat paremmin hyllytaajuuskorjaimet, lyhyemmin hyllykorjaimet (shelf, shelving eq).
Kuten suodattimia, niin myös hyllykorjaimia on kahdentyyppisiä; ylätaajuuksille
ja alataajuuksille. ”Taajuus”-säätöjen sijaan niissä on sen sijaan
”Gain”-säädöt, joilla ohjataan signaalin vahvistuksen tai leikkauksen
määrää. Ylätaajuushyllykorjaimen vaikutusalue alkaa normaalisti n. 8 – 12 kHz:stä
ja alataajuushyllykorjaimen 80 – 150 Hz:stä. Hyllykorjaimien nostavat tai laskevat
kaikkia rajataajuuden ylä- tai alapuolella olevia taajuuksia yhtä paljon. Lopputulos
on ”musikaalisemmalta” kuin suodatus. Korjaimia kutsutaan ”hyllykorjaimiksi”
niiden taajuusvastetta kuvaavan käyrän muodon takia.

Kotistereoiden basso- ja diskanttisäädöt ovat yleensä hyllykorjaimia, joissa
on kiinteästi asetetut taajuusalueet.

Monipuolisempien hyllykorjainten rajataajuutta sekä rajataajuuden jyrkkyyttä
voidaan myös säätää.

Parametriset taajuuskorjaimet

Sekä suodattimien että hyllykorjainten ongelmana on se, että niillä voidaan
vaikuttaa ainoastaan taajuusalueen reunoihin.

Miten keskialueihin päästään käsiksi?

Keskialuetta voidaan nostaa tai laskea käyttämällä ylä- ja alahyllykorjaimia.
Menetelmä ei ole kuitenkaan kovin käyttökelpoinen eikä helposti hallittava.

Ongelma ratkaistaan sweep-taajuuskorjaimella, jolla vaikutetaan vain määriteltyjen
taajuuksien väliseen alueeseen. Valitun alueen tason nostaminen tai laskeminen
on tällä tavalla melko helppoa. Miksauspöytien taajuuskorjaimissa ei ole mahdollista
säätää taajuusalueen leveyttä (Q-arvoa), vaan se vaihtelee valmistajakohtaisesti.
Jotkut valmistajat suosivat suhteellisen leveitä alueita, koska se kuulostaa
musikaalisemmalta, mutta toiset valmistajat pitävät alueen kapeana, koska tällöin
taajuuskorjaimella voidaan leikata tarkemmin soitinten ongelmaääniä.

Normaalisti miksauspöydässä on kaksi sweep-taajuuskorjainta. Jotkut valmistajat
säätävät korjainten taajuusalueet täysin eri alueille väittäen, että näin koko
taajuusaluetta voidaan säätää tarkemmin. Idea toimii, kunhan taajuusalueen leveys
on säädetty todella laajaksi (pieni Q-arvo). Jos taajuusalue on suhteellisen
kapea, niin silloin on paljon hyödyllisempää, jos kumpikin taajuuskorjain pystyy
toimimaan toistensa taajuusalueilla niin, että niitä kumpaakin voi käyttää samaan
aikaan sekä taajuuden ala- että yläpäässä.

Puoliparametrinen

Sweep-taajuuskorjaimesta saadaan käyttökelposempi lisäämällä siihen painonappi
tai keinukytkin, jolla voidaan valita taajuusalueen leveys tai taajuuskorjaimen
vaikutusalue.

Kun yksi tai useampi sweep-taajuuskorjain toimii yhdessä ala- ja yläpään hyllykorjainten
kanssa, niin silloin koko taajuuskorjainten muodostamaa kokonaisuutta sanotaan
puoliparametriseksi taajuuskorjaimeksi.

Täysparametrinen

Kalliimmissa miksauspöydissä on normaalisti yksi tai useampi täysparametrinen
taajuuskorjain. Täysparametrisella taajuuskorjaimella on mahdollista säätää
taajuutta, vahvistuksen määrää ja – mikä merkittävintä – muokattavan alueen
leveyttä. Tyypillisesti tällaisissa pöydisä on neljä täysparametrista taajuuskorjainta,
joista ensimmäistä ja viimeistä voidaan käyttää vaihtoehtoisesti myös hyllykorjaimina.
Ominaisuuksien määrä on luonnollisesti yhteydessä hintaan.

Suurinta osaa soittimista ei tarvitse muokata näin monipuolisella taajuuskorjaimella,
vaan puoliparametriset korjaimet riittävät. Jopa ammattitason laitteissa tullaan
usein toimeen puoliparametrisilla taajuuskorjaimilla, kunhan käytössä on myös
täysparametrisia korjaimia ongelmia aiheuttavien soittimien säätämiseen. Suurin
ongelma miksauspöytien puoliparametristen taajuuskorjainten kanssa on kuitenkin
se, että valmistajan asettamat taajuusalueiden leveydet voivat värittää miksausta
ja antaa sille ”miksauspöydän soundin” paljon kuuluvammin kuin täysparametrisilla
taajuuskorjaimilla.

Lähes aina nimenomaan taajuuskorjainten soundista miksauspöydät erotetaan toisistaan.

Graafiset EQ:t

Näiden käyttö on melkein aina liioittelua. Graafiset EQ:t toimivat
parhaiten kiinteästi asennettavaksi esim. tarkkailumonitoreiden säätämiseen,
viimeiseksi masterointiketjun taajuuskorjaimeksi tai saliäänen säätämiseen.
Graafiset korjaimet sopivat huonommin yksittäisten instrumenttien soundin
korjaamiseen.

Passiiviset ja putkitaajuuskorjaimet

Myös passiiviset EQ:t ovat mainitsemisen arvoisia.

Useimmissa taajuuskorjaimissa on piiri, joka nostaa tai laskee eri taajuuskaistoja
aktiivisesti sähköisella takaisinkytkennällä, joka voi aiheuttaa kytkentävärähtelyä. Passiiviset taajuuskorjaimet taas toimivat siten, että jo
valmiiksi taajuuskaistoiksi ”viipaloitujen” osien tasoa lasketaan
ilman ulkopuolista jännitettä toimivilla passiivisilla sähköisillä komponenteilla,
kuten vastuksilla, kondensaattoreilla ja keloilla. Yksi, taajuuskorjainten jälkeinen,
yksinkertaisesti toteutettu vahvistinpiiri kompensoi signaalin tason laskun
siten, että säätönuppien keskiasennossa vaimenemista ei tapahdu. Siten taajuuskaistan
tason nosto passiivisella taajuuskorjaimella ei todellisuudessa nostakaan tasoa
– signaali suodatetaan passiivisen kytkennän läpi. Putkitaajuuskorjaimet toimivat
usein juuri tällä tavalla.

Menetelmällä saadaan aikaan hyvin pehmeä soundi. Itse asiassa putkitaajuuskorjaimiin
liittyvä ”pehmeys” ei johdukaan putkista, vaan siitä, että taajuuskorjaimen
kytkentä on passiivinen, ei aktiivinen.

Tässä käytännön esimerkkejä eri taajuuskorjainten käytöstä:

Kohinanpoisto
EQ:lla

Ei-toivottujen häiriöiden
poistaminmen signaalista on paljon parempi tehdä jo itse äänilähteestä
kuin myöhemmin miksatessa. Vaikka nyt käsitelläänkin lähinnä
miksaamista, niin on mainitsemisen arvoista käydä läpi ongelmat
ja normaalit ratkaisukeinot äänitystilanteessa.

Jyrinä poistetaan
parhaiten huolellisella mikrofonin asettelulla ja ripustuksella. Hurina ja radiotaajuushäiriöt
pidetään kurissa parhaiten käyttämällä laadukkaita
balansoituja kaapeleita ja sijoittamalla ne oikein. Läpitunkevat radiotaajuudet
saattavat silti olla ongelma.

Mikrofonin aiheuttama
sihinä voidaan poistaa käyttämällä korkealähtötehoisia
mikrofoneja yhdistettynä korkealuokkaisiin balansoituihin mikrofonietuasteisiin,
joita löytää jopa budjettiluokan miksauspöydistä.

Aina ei mahdollista välttää kaikkia
häiriötekijöitä. Jopa hyvin eristetty studio kaupungin keskustassa
voi kärsiä liikenteen aiheuttamasta matalataajuisesta jyrinästä
ja lisäksi ympäristö on täynnä radiotaajuushäiriölähteitä
kuten voimalinjoja, matkapuhelimia ja takseja.

Mikrofonin alataajuusleikkuria kannattaa käyttää pitää päällä lähes poikkeuksetta, ellei kyseessä ole soitin, jonka perusluonteeseen kuuluvat alimmat taajuudet.

Sähkökitaroista
ja esim. sähköpianosta kannattaa leikata ylimmät taajuudet pois. Siellä on tuskin mitään musikaalista informaatiota, mutta paljon häiriöitä.

Erityisesti sähköpianoja
äänitettäessä kannattaa etsiä se alipäästötaajuuden
raja, jossa soundi ei tummene, mutta kohinan vaimennus on suurin. Suodatuksen
voisi tehdä jälkikäteenkin, mutta silloin pitää kärsiä
epätyydyttävästä monitorimiksauksesta. On paras suodattaa
häiriöt heti alussa huolellisella EQ:lla.

Useimpien nykyaikaisten
miksauspöytien ali- ja yläpäästösuotimien taajuusvasteet
ovat suhteellisen tarkkoja, joten rajataajuudet voidaan asettaa tarkasti haluttuun
kohtaan ilman, että täytyy pelätä suotimen vaikutusalueen
ulottuvan alueen ulkopuolelle. Ne toimivat kuin kuvankäsittelyn ”crop”
(rajaa) -toiminto, jossa leikataan ulkoreunat pois ja jätetään
näkyville vain kuvan mielenkiintoinen osa.

Peruskikka on poistaa
mahdollisimman paljon diskanttikohinaa ”ilmeisiltä” raidoilta, kuten bassorummusta,
bassokitarasta, sähköpianosta ja heikkolaatuisilla mikrofoneilla varustetuista
sähkökitaroista. Vaikka soittimet sisältävät paljon
korkeita taajuuksia, niin käytännössä suurin osa ”energiasta”
sijaitsee reilusti 8 kHz:n alapuolella – taajuus, jonka yläpuolella kohina
häiritsee erityisen paljon. On täysin hyväksyttävää
leikata jyrkällä alipäästösuotimella niin paljon ylätaajuuksia
kuin mahdollista.

Muut soittimet kannattaa
jättää käsittelemättä. Usein riittää
alipäästösuotimien käyttö yllä mainittuihin soittimiin
ja järkevä gaten käyttö muille raidoille. Jos sihinää
on edelleen liikaa, niin on olemassa vielä pari kikkaa ongelmaraitojen käsittelemiseksi:

1. Leikkaa sihinät reilusti pois ja lisää yläpäätä exciter-tyylisellä efektillä. Tekniikka toimii todella
hyvin ja sitä käytetään vanhojen levyjen CD-remasteroinnissa
(vaikka masteroijat eivät sitä julkisesti myöntäisikään).

3. Jos mikään
muu ei auta, niin raita voidaan käsitellä Noise Reduction -efektillä. Kohinaa voidaan poistaa useita desibelejä ilman instrumentin soinnin pilaantumista.

Harmonioiden vaimentaminen

Virvelirummun yläkalvon resonanssiääni häiritsee ketä tahansa äänittäjää. Kyseessä on luultavasti useimmin vastaantuleva ongelma
oikeaa rumpusettiä äänitettäessä. Oikea ratkaisu olisi
tietenkin mennä ongelman lähteelle ja varmistaa, että rummut
eivät resonoi, mutta se ei ole aina helppoa. Voit kuluttaa runsaasti aikaa
kaikkien rumpukalvojen vaimentamiseen teipillä ja kankaanpalasilla, ja
huomata, että ne resonoivat edelleen epämieluisasti. Virveli on tietenkin
jo itsessään äärimmäisen resonoiva soitin. EQ:lla voidaan muuttaa virvelin soundia poistamalla ei-toivotut harmoniat, mutta erittäin kapealla EQ:lla voidaan luoda myös uusia harmonioita (EQ itsessään
alkaa soida).

Kaikkien äänilähteiden ei-toivottujen harmonioiden
vaimentaminen EQ:lla on arkipäivää, johon on vain totuttava.
Olisi tietenkin parasta yrittää virittää soitinta, tai etsiä
tilalle parempi instrumentti, mutta kukapa haluaisi tuhlata kallista studioaikaa sellaiseen. Säästä aika
asioille, joilla on todelista merkitystä – hyvään musiikilliseen
suoritukseen äänitystilanteessa, tai miksausbalanssin hakemiseen.

Vielä yksi tärkeä asia, mitä ”puristit”
eivät muista ottaa huomioon on se, että rumpusettiä äänitettäessä
jokainen rumpu on a) ”lähimikitetty” (toisin sanoen mikrofoni
on vain parin sentin päässä äänilähteestä)
ja b) mikrofonit on yleensä asetettu ”hertta”-suuntakuviolle
joko
siksi, että ne suuntaisivat vain tiettyyn äänitettävään
rumpuun tai siksi, että käytettävän mikrofonin suuntakuviota
ei voi asettaa. Ja miten herttakuvioinen mikrofoni käyttäytyykään?

”Proximity-efekti” – Jokaisessa herttakuvioisella mikrofonilla
läheltä äänitetyssä soittimessa on epäluonnollisen
paljon bassoa. Tämän vuoksi rumpuja äänitettäessä
ja miksattaessa joudut lähes varmasti leikkaamaan melko paljon bassoa; ei siksi, että loisit uuden soundin, vaan korjataksesi mikrofonin
soundia ja palauttaaksesi ”oikean soundin” takaisin mikrofonista.

Soundin laajennus

Useimpien soittimien soundi voidaan jakaa seuraaviin osiin:

  • alaharmoniat (matalat bassot)

  • nuottien perutaajuuksien alue

  • ylemmät harmoniat

  • ylimmät harmoniat

Kun taajuuskorjainta käytetään yleiseen soundin
”laajentamiseen”, niin silloin pysytään poissa nuottien
perustaajuuksien alueelta ja joko korostetaan tai leikataan muiden kolmen alueen
taajuuksia seuraavien yleisvaikutusten aikaansaamiseksi:

  • alaharmonioiden korostus/leikkaus
    tekee soundista lämpimmän tai kylmemmän
  • ylempien harmonioiden
    korostus/leikkaus voi saada soundin kuulostamaan äänekkäämmältä/pehmeämmältä
    muuttamatta todellista tasoa
  • ylimpien harmonioiden korostus/leikkaus
    voi tehdä soundista enemmän/vähemmän ”kimaltelevan”.

On yllättävää, että tällaiset muutokset
harvoin aiheuttavat instrumentin hyppäämisen liian pintaan ylä-
tai alarekisterissä. Suurin osa ”mielenkiintoisista” ala- ja
yläharmonioista, joita voidaan ”piristää” huolellisella
taajuuskorjauksella, ovat yleensä joko paljon korkeampia kuin instrumentin
korkein nuotti, tai ei aivan yhtä matala kuin sen alaharmoniat.

Miten sitten ”laajennatkaan soundia”, niin muista, että
vain kokonaisuus ratkaisee. Älä kuluta liikaa aikaa yhden soittimen
soolona kuunteluun, koska mitä todennäköisimmin joudut vielä
muuttamaan soundia saadaksesi sen uppoamaan kunnolla lopulliseen miksaukseen.
Voit myös kuluttaa aikaa yksityiskohtiin, jotka kuuluvat vain soolo-tilassa
– ja olet (taas) tuhlannut aikaa.

Soundin laajentamisesta on enemmän juttua alempana.

Bong, Boff, Sizzle

En edes yritä suomentaa yllä olevia sanoja. Edellisen kappaleen soundin laajentamista taajuuskorjaimella koskeva
teksti on kirjoitettu yksittäisen soittimen näkökulmasta.

Yksittäisten soittimien soundeilla ei pelkästään
saada aikaan hienoa kokonaisuutta.

Olen yrittänyt koko ajan korostaa, kuinka tärkeää
on kuunnella jokaista soitinta siltä kannalta, mitä ne tuovat lisää
miksaukseen. Energisessä popkappaleessa, jopa hitaassa balladissa, on normaalisti
kolme seuraavaa tärkeää osaa:

Bong

Miksauksessa ”bong” moukaroi rytmiä. Se ei tarkoita
bassovoittoista miksausta. Se tarkoittaa vartalossa tuntuvaa rytmiä, joka
pitää tuntea selvästi kappaletta kuunneltaessa. Rummut ja basso
eivät yksinään muodosta ”bongia”, vaikka ne ovat sen
suurimmat osatekijät. Myös muut tärkeät soittimet, kuten
piano ja kitarat tuottavat ”bongia”. Asiaa ei ole mahdollista kuvailla
millään tarkalla kaavalla, koska se on niin tapauskohtaista. On vain
tiedettävä, että kappaleessa on oltava ”bongia” ja
sen säätämiseen pitää etsiä keinot (yleensä
keinot löytyvät kokemuksen myötä).

Boff

”Boff” tulee miksauksessa yleensä väli-iskulle.
Useimmiten suurin ”boffaaja” on virveli, vaikka toisetkin soittimet
voivat osallistua merkittävästi efektiin – kuuntele korostamista vaativia
synkooppi-iskuja. Kappaleen perusrytmi on ”bongin” ja ”boffin”
vaihtelua ja niiden tahdissa ihmiset tanssivat ja taputtavat käsiään
tanssilattialla (ainakin hytkyttävät vartaloaan, nyökyttävät
päätään, naputtelevat sormiaan, kalistuttavat hampaitaan
tai heiluttavat kieltään katujyrällä korttelirallia ajaessaan).

”Bong” pitää tuntua selvästi (suurella
äänenvoimakkuudella) siltä kuin joku löisi kuulijaa vatsaan
tai sen alle, kun taas ”boff” pitää tuntua rintakehässä
tai sen yläpuolella.

Sizzle

Symbaalit? Tamburiini? Shaker? Nämä ovat tärkeä osa
miksauksen ”sizzleä”. Niiden lisäksi aivan ylimmille taajuuksille
yltää päälaulu ja sen kaiku (tosin riippuu musiikkityylistä). Hyvä yläpää
todellakin huutaa biisin olevan ”laatutuotantoa”! Kitarat, erityisesti teräskieliset akustiset, voivat huolella miksattuna
saada ylimmät diskantit kiiltelemään.

Ylimpien diskanttien säätäminen on taidetta jo
itsessään ja sille on annettava aivan erityistä huomiota miksauksessa.
Ole varovainen. Se on vaarallinen alue! Jos aluetta korostaa liikaa, niin korvat
väsyvät nopeasti ja alat kompensoida tätä miksaamalla yhä enemmän trebleä asian kompensoimiseksi. Kyseessä on tuttu ongelma, jonka syynä on liian
kovalla äänenvoimakkuudella miksaus liian pitkän ajan. Ei ole
lainkaan epätavallista, että vielä eilen mahtavalta, voimakkaalta
ja äänekkäältä kuulostanut miksaus kuulostaa seuraavan
päivän tuoreilla korvilla kuultuna ohuelta. Nopea silmäys EQ:ihin riittää tajuamaan,
että yläpäätä on korostettu ihan liikaa. Tässä tapauksessa asetukset kannattaa palauttaa korvien puutumista edeltäviin arvoihin. Selkeästi nimetyt projektitiedoston välitallennukset ovat nyt avuksi.

Lopuksi

Lopuksi on mainittava, että miksauksesa on mahdollista ylikorostaa
bongia, boffia ja sizzleä. Huolehdi, että iskut eivät ole yliampuvia,
vaan sopivat kappaleen yleistunnelmaan. Kaiken täytyy olla tasapainossa.

Etäisyyden asettelu

Tämä on todella käyttökelpoinen miksauskikka (mutta jostakin syystä huonosti tunnettu).

Olet saattanut yrittää sijoitella soittimia eri etäisyyksille
miksaukseen yksinkertaisesti kaikua ja muita huonesimulaatioita kyättämällä.
Jos Jos olet kokeillut tätä niin olet varmasti huomannut, että se ei toimi oikein hyvin ja miksaus kuulostaa lopulta sotkuiselta.

Tämä johtuu osaksi siitä, että etäisyyden
asettelussa myös EQ:lla on suuri merkitys proximity-vaikutelmaan, jota
tapahtuu useimmilla suuntaavilla mikrofoneilla ja korvalla, jopa ääniaaltojen
dispersiossa.

Kun esiintyjä tulee lähelle mikrofonia (tai korvaasi!),
kenties jopa liian lähelle, tapahtuu kaksi asiaa. Basson määrä pomppa rakettimaisesti ylös. Lyhyellä matkalla
on vähemmän basson ”hävikkiä” ja mikä merkittävämpää,
herttakuvioiset mikrofonit ylikorostavat efektiä. Toiseksi myös ylätaajuudet nousevat pintaan. Korkeat
taajuudet pysähtyvät ilman molekyyleihin ja mitä lyhyempi välimatka,
sitä vähemmän tätä ehtii tapahtua.

Voit käyttää hyväksi yllä mainittua vaikutelmaa
miksauksessa. Korostamalla yliluonnollisen paljon sekä ylä- että
alataajuuksia saat soittimen kuulostamaan tulevan lähemmäksi kuin
se oikeasti onkaan.

Proximity-efektiä käytetään nykyään
yleisesti liikaa, jonka vuoksi miksaukset kuulostavat liian ”hifiltä”.

On mahdollista tehdä kompensointia myös
vastakkaiseen suuntaan ja leikata soittimesta hyllytaajuuskorjaimella hieman
sekä bassoa että aivan yläpäätä, jolloin se tuntuu
sekä kuulostavan pienemmältä että vetäytyvän taaemmaksi
mikasukseen

Todellinen miksauksen aarreaitta on eri soittimen välisten
valot ja varjot”-kontrastien luominen. Etäisyyden illuusio
luodaan käyttämällä hienovaraista ylä- ja alapään
tasapainottamista ja erittäin lyhyttä kaikua. Niillä miksaus
saadaan kuulostamaan merkittävästi ”isommalta” kuin yrittämällä
saada jokainen soundi itsessään kuulostamaan ”isolta” yksinään.

Suuret asiat näyttävät ”suurilta” vain
siksi, että muut asiat näyttävät pieniltä. Kyse on
mittasuhteista. Se on vain niin helppo unohtaa miksatessa.

Tilan luominen
miksaukseen

Tätä menetelmää käytetään paljon,
vaikka lopputulos kuolostaa keinotekoiselta.

Menetelmä syntyi ”Tamla Motown”-miksaustyylin aikoina,
kun oivallettiin ensimmäisen kerran, että EQ on yhtä
paljon luova kuin tekninen laite.

”Miksaustilan” ideana on se, että kun et pysty
kuulemaan instrumenttia kunnolla, niin syytä on etsittävä muiden
soittimien ryhmistä, jotka yhdessä peittävät alleen instrumentin,
jota et pysty kuulemaan. EQ:ta koko ryhmää antaaksesi
”tilaa” peittoon jääneelle soittimelle.

Voit antaa tilaa joko reitittämällä muut soittimet
miksauspöydän ryhmään ja EQ:ttamalla sitä, tai
(parempi vaihtoehto, mutta vie enemmän aikaa) säätämällä
jokaisen raidan EQ erikseen.

Tätä keinoa kannattaa käyttää vasta viimeisenä
keinona, jos esim. laululle ei jää tilaa liian täyteen miksaukseen
ja on saatava aikaan radikaaleja muutoksia lyhyessä ajassa.

Raidan automaattinen voimakkuudensäätö

Tämä on mainio tekniikka, jota ei ole juuri dokumentoitu.

Jokaiselle miksaajalle on tuttu ongelma on joidenkin soittimien
jalkoihin jääminen tai pomppaaminen pintaan tiettyjen nuottien kohdalla.
Nykyaikaisissa miksausohjelmissa on automaatio tämän ratkaisemiseksi.
Mutta onko automaatio todellakin ratkaisu? Kokemuksen myötä huomaat,
kuinka tietyt nuotit toistavat ongelman.

Vaikka voit ratkaista ongelman työläällä
automatisoinnilla, niin suosittelen ratkaisuksi antaa EQ:n hoitaa
työ puolestasi. Todennäköisesti säästät aikaa
ja lopputuloskin kuulostaa paremmalta.

Selostan menetelmän käyttöä enemmän kappaleessa
9 (Tasojen hionta). Palataan nyt kuitenkin miksaamaan kappaletta…

8. Melodisten instrumettien taajuuskorjaus ja käsittely

Seuraavaksi käsitellään taajuuskorjauksen, kompressoinnin sekä muiden menetelmien
soveltamista kullekin raidalle.

Käy läpi kaikki raidat ja tarkasta, mille raidoille pitää laittaa varmuuden
vuoksi ylä- ja/tai alataajuuksien leikkurit, jotta miksaukseen ei pääsisi mahdollisesti
sinne kuulumatonta ”roinaa”.

Pitääkö taajuudet leikata vain tarveharkintaisesti? Onko aina oikein rajoittaa
raidan taajuusalue ylä- ja alapäiden leikkureilla raidalla olevan instrumentin
soivan taajuusalueen levyiseksi, vaikka mitään ongelmia ei olisikaan?

Ehkä – riippuu käytettävästä ajasta! Studioaika on kallista ja aikataulut
puskevat päälle. Aina ei ole aikaa kuunnella tarkasti läpi raitoja ja etsiä
niistä mahdollisia vikoja. Ajansäästön ja korvien väsymisen estämiseksi on tavallista,
että miksaaja kytkee leikkurit päälle varmuuden vuoksi. Mielestäni tässä ei
ole mitään väärää, kunhan se ei vaikuta merkittävästi siihen instrumentin taajuusalueeseen,
joka halutaan mukaan miksaukseen.

Sen jälkeen kun raidoilta on siivottu turhat taajuudet pois ja poistettu ei-toivotut
harmoniat, alkaa hauskin osuus: käydään läpi kaikki instrumentit yksi kerrallaan
taajuuskorjaimella ”leikkien”. Ennen hätäisiä johtopäätöksiä on tehtävä
selväksi, että en tällä hetkellä väitä tai suosittele, että mitään raitaa lopulta
taajuuskorjataan ollenkaan!

Sen sijaan että EQ:lla muutettaisiin instrumentin soundia (ei vielä),
sitä käytetään väliaikaisesti instrumentin soundin tutkimiseen mikroskoopin
tapaan. Monille tämä on valitettavasti paljon vaikeampaa tehdä hiirellä kuin
oikeilla nupeilla. Jos käytät tietokonepohjaista moniraitaäänitys- ja miksausohjelmaa,
niin hanki DAW-ohjain, jolla pääsee
ohjaamaan plugareiden parametreja.

Etsi taajuuskorjainta käyttämällä jokaisen soittimen ”ominaisluonteet”.
Säädä taajuuskorjain mielenkiintoisten harmonioiden kohdalle ja kavenna taajuusaluetta
Q-arvoa suurentamalla. Nyt voit päättää, pitääkö aluetta nostaa, laskea, vai
kenties jättää se täysin koskemattomaksi. älä käytä EQ:ta vain
siksi, että se on olemassa.
Tiedä, mitä haluat tehdä ja miksi!

Älä ylikorosta instrumentin luonnetta, paitsi jos aiot sijoittaa sen hiljaiselle
miksauksen taustalle, ja huomaat, että siitä ei saa selvää sillä äänenvoimakkuudella.
Yritä sen sijaan painottaa omia musiikillisia osuuksia soittavien instrumenttien
”ääntä” siten, että se yksinkertaisesti ottaa oman paikkansa miksauksessa
olematta kuitenkaan liian iso sille tarkoitettuun tilaan. Erota osat toisistaan
käyttämällä aikaisemmin kuvattua ”etäisyyssijoittelua” (kaiun lisääminen
vie ääntä taaksepäin).

Yhdessä soiviksi tarkoitettuja soittimia ei yleensä kannata yrittää saada kuulostamaan
erillisiltä, vaan ne kannattaa yhdistää yhdeksi suuremmaksi ääneksi. Niiden
erottaminen saattaa olla joka tapauksessa vaikeaa korvan yrittäessä yhdistää
ne yhdeksi soittimeksi, eikä taistelu tätä vastaan ole mielekästä. Musiikillisesti
ajateltuna tällaiset soittimet on tarkoitettu kuulostamaan yhdeltä, suuremmalta
soundilta. Se voi vaatia hieman vaivaa, mutta tulokset voivat olla hätkähdyttäviä.
Kuuntele esimerkiksi George Bensonille tunnusomaista kitaramelodiaa seuraavaa
scat-laulua ja sitä, kuinka laulu ja kitara sekoittuvat yhteen muodostaen uuden,
oudon kuuloisen kitarasoundin. Samalla tavalla esimerkiksi koskettimien torvisoundit
kannattaa yhdistää aitoihin torviin ja luoda uusi, massiivisemmin soiva sektio
sen sijaan, että aitojen puhaltimien päälle hätäpäissään soitettu oikean trumpetistin
puutteessa ohuelta kuulostava keinotekoinen muovitrumpetti jäisi soimaan pinnalle.

Pelkällä kirjoittamisella on vaikea kuvailla, mitä kullekin soittimelle pitää
tehdä. Tämä teksti kuvailee kuitenkin yleisiä miksauksen sääntöjä, joten sovella
niitä niihin instrumentteihin, joista ei ole annettu suoria esimerkkejä.

Yhteenvetona taajuuskorjauksesta totean, EQ:ta käytetään aluksi pari minuuttia
soittimen ominaisluonteen tutkimiseen ”mikroskooppimenetelmällä”.
Kun instrumentin kokonaissoundin luovat palaset on saatu selville, voidaan päättää,
mitä niille tehdään – ja välttämättä niille ei tarvitse tehdä mitään.

Esimerkki: EQ:lla tutkimalla olet huomannut, että soittimessa (esim.
kitarassa) on paljon attackia, mutta sitä ei ole vielä tuotu esiin.
Miten attack kaivetaan esille? Voit ehkä yrittää käyttää EQ:ta,
mutta yleensä se tekee soittimen soundista liian ohuen. Voit sen sijaan kokeilla
käyttää kompressoria hitaalla attack-ajalla soittimen attackin korostamiseksi.

Yhteenveto

Tärkein asia soolosoittimia miksaukseen lisättäessä on välttää liikaa pelkkiin
sääntöihin tuijottamista. On ymmärrettävä jokaisen soittimen rooli ja niiden
kommunikointi toistensa kanssa, jolloin niiden sijoittelu stereokuvaan helpottuu.
Käytä korviasi ja katso miksauspöydän asetuksia vain, jos olet tehnyt jotakin
väärin tai haluat painaa asetukset mieleen vastaisen varalle. Sääntöjä ei ole. Vain se, miltä kappale lopulta kuulostaa, on merkityksellistä.
Kaikki tämänkin miksauskäsikirjan ohjeet ovat vain ehdotuksia. Älä
piittaa niistä, jos saat sillä tavoin miksauksesta paremman.

Ehkä mielessäsi on täysin erilainen lähestymistapa? Tee kokeiluja niin paljon
kuin mieli tekee! Muista kuitenkin, että korvat väsyvät ajan mittaan vaikeuttaen järkevien ratkaisujen tekemistä. Työskentele nopeasti, äläkä kuluta liikaa aikaa yhteen soittimeen.

Älä pelkää käyttää äärimmäistä kompressointia joillekin soolosoittimelle. Olen monesti
hämmästellyt sitä, miten rankasti joitakin soittimia pitää kompressoida, jotta
ne istuisivat miksaukseen. Yksittäisten raitojen äärimmäinen kompressointi ei
ole useinkaan niin paha asia kuin stereomiksauksen ylenmääräinen kompressointi.
Pidä huolta, ettei kompressori ole koko ajan täysillä, muuten siitä ei saa kaikkea
hyötyä irti. Hiljaisissa kohdissa ”gain reduction” pitäisi olla vähäistä
tai ei yhtään. Jos ”gain reduction” on koko ajan merkittävää, niin
silloin ”threshold”-säätö on mitä todennäköisimmin liian syvällä –
ellet nimenomaan halua käyttää kompressiota ”punchin” lisäämiseen,
jolloin asia annetaan anteeksi. Muutoin kompressori, jossa on liian syvälle
asetettu threshold-arvo, on pelkkä äänenvoimakkuuden
säädin..

Perkussioiden lisääminen

Perkussiot lisätään yleensä soolo-osuuksien jälkeen, mutta kappaleesta riippuen
ne voidaan lisätä myös heti rumpujen, basson ja komppisoittimien jälkeen. Itse lisään
perkussiot myöhemmässä vaiheessa, koska silloin saan paremman käsityksen siitä,
mitä lisäarvoa ne antavat kappaleelle. Rumputulen ja basson jälkeen on korvien
kannalta miellyttävämpää miksata melodisia soittimia ja siirtyä vasta niiden
jälkeen perkussioihin.

Kuuntele, mitä mikin perkussio
”sanoo”, niin se on helpompi sijoittaa stereokuvaan. Jotkut soittimet
ovat lähes kiinteä osa rumpusettiä (esim. tamburiini ja shaker, jotka on
soitettu yhteen hi-hatin kanssa). Toiset soittimet ovat taas melko erillisiä
(esim. timbaalit), ja niitä voi käyttää vain hetkittäin, koska muuten ne kuulostavat
puuduttavilta.

Kaikkia perkussioita ei tarvitse käyttää miksaukseen – yleensä se on paras
vaihtoehto.

Syynä tähän on se, että kappaleen äänityshetkellä ylisoittaminen ja -sovittaminen
on niin yleistä. Koska raitoja on ollut vielä vapaana, niin ne on tungettu täyteen
kaikenlaisia perkussioita ja efektiraitoja ”varmuuden vuoksi” – nehän
voi aina jättää mutelle. Ota perkussiot käyttöön vain sellaisissa paikoissa, joissa
tarvitset kappaleeseen niiden tuomaa ”väriä”.

Perkussioiden taajuuskorjauksessa kannattaa muistaa, että luonnollisemman kuuloisen
yläpään saa aikaan leikkaamalla bassoja ja keskialueita verrattuna pelkkään
yläpään korostamiseen. Kumpikaan vaihtoehto ei ole toista parempi, ne vain tuottavat
erilaiset lopputulokset.

Esimerkiksi läpi koko kappaleen äänessä olevat soittimet, kuten ehkäpä congat,
casabat, marakassit, jne., on normaalisti parempi taajuuskorjata vähentävästi
(bassojen ja keskialueiden poisto sen sijaan, että vain nostettaisiin yläpäätä)
pehmeämmän soundin aikaansaamiseksi, koska muutoin ne väsyttävät ja ärsyttävät
korvia. Sen sijaan vain hetkittäin käytettävät soittimet, kuten timbaalit, hyötyvät
ylätaajuuksien korostamisen tuomasta lisäenergiasta. Lisäksi tärkeää rummun
iskua (esim. virveli) tamburiinilla korostettaessa voidaan hyötyä yläpään korostamisen
antamasta lisäenergiasta ja tehdä siitä kilpailukykyinen rumpujen kanssa.

Yleistäen voidaan sanoa, että useimmista perkussioista on tavallista leikata
alataajuuksia, jotta ne kuuluisivat miksauksesta. Tavallisesti bongo- ja conga-rumpujen
soundia pitää ”ohentaa” – riippumatta siitä, miten hyvin ne on äänitetty,
jotta ne erottuisivat kunnolla tavaraa täynnä olevan popkappaleen seasta.

Vanha tuttu ”lyhyt” kaiku on erityisen tärkeä perkussioita miksattaessa.
Käytä runsaasti lyhyttä kaikua perkussioihin todella huomiota herättävän vaikutelman
luomiseksi ja yritä saada ne kuulostamaan siltä, kuin ne tulisivat kaikkien
muiden soittimien ulkopuolelta kauempaa, silti isompana, ja muuta miksausta
ympäröivänä. Toisaalta 70-luvun diskotyyliä haluttaessa perkussiot panoroidaan
keskelle lähes rutikuivana. Jos käytät lyhyen kaiun avulla tehtävää ”leveätä
miksausta”, niin se on useimmiten vaikuttavinta, jos efektiä käytetään
vain joissakin kappaleen osissa (esim. perkussio-break). Jos sitä käytetään
koko kappaleen ajan, niin vaarana on korvien väsyminen ja muun miksauksen häiriintyminen.

Perkussioiden oikean äänenvoimakkuuden löytäminen on hankalaa.
Parhaiten se onnistuu suhteellisen hiljaisella kuuntelulla pienillä lähikenttämonitoreilla.
Muussa tapauksessa on suuri vaara, että joku perkussio (kuten taputukset
tai tamburiini) dominoi lopullista miksausta.

Tärkein asia – päälaulu

On ironista, että yksi musiikin osa voi pilata kaiken tähän mennessä tehdyn
työn. Kaikki tähän mennessä käytetty aika ja raha on mennyt hukkaan, jos laulua
ei saada toimimaan! Mitkä ovat siis päämäärät?

Sanoista pitää saada selvää. Ei tarkoita pelkästään
fyysistä, vaan myös psyykkistä kuulemista. Tällä on merkittävä vaikutus siihen,
mitä päälaululle halutaan miksauksessa tehdä.

Laulun pitää myös ”upota” miksaukseen. Toivottavasti olet kuunnellut
lauluraitaa jo jonkin verran, jotta et joutuisi toteamaan, että ”ihan kiva
laulusoundi, mutta se ei sovi ollenkaan tähän miksaukseen” ja tekemään
valtavasti työtä, jotta saisit sen istumaan muiden soittimien kanssa.

Pitäisikö päälaulun olla mahdollisimman käsittelemätön? Pieni tarkasti valittu kaiku ja se on siinä?

Tätä voidaan yrittää aluksi. Jos se toimii, niin voit todeta, että sehän kävi
helposti!

Kaikella todennäköisyydellä laulu ei kuitenkaan toimi. Jos olet tehnyt hyvää
jälkeä tähän asti, niin pohjiin verrattuna laulu kuulostaa nyt voimattomalta.

On sanomattakin selvää, että laulua voidaan käsitellä lukemattomilla erilaisilla
tavoilla. Aiheesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Seuraavassa on kuitenkin
joitakin vinkkejä.

Harkitse oman kaiun käyttämistä laululle. Normaalisti laulukaiussa kannattaa
käyttää yleiskaikua vähemmän ylätaajuuksien vaimennusta. Lisäksi kaikusignaalin
paluusta kannattaa leikata alapäätä. Sekä laulun että sen kaiun pitää kuulua
selkeästi muun miksauksen päällä, olematta kuitenkaan liian lujalla. Laulukaiun
esiviive toimii yleensä todella hyvin, koska se saa kaiun kuulostamaan siltä,
kuin se heijastuisi auditorion takaseinästä, vuoresta tai kanjonista. älä käytä
liikaa kaikua, koska se kuulostaa vanhanaikaiselta (80-luku).

Laulua pitää ehkä ”ohentaa” jonkin verran ja soundin kiillottamiseksi
aivan yläpäätä kannattaa korostaa jonkin verran. Lisäksi tarvetta voi ilmetä
de-esserin käytölle taajuuskorjauksesta (ja laulajasta) aiheutuvien sibilanttien
vaimentamiseksi. Taajuuskorjauksen sijaan voi käyttää myös exiteriä
yläpään lisäämiseksi ilman sibilanttien korostamista.

Jos laulua pitää kompressoida, niin valmistaudu käyttämään siihen tarpeeksi
aikaa. Päälaulu paljastaa huonon kompressoinnin, joten voi viedä paljon aikaa
saada asetukset kuntoon. Laulun pitää olla miksauksen päällimmäisenä (”läsnä”,
”kasvoilla”) koko kappaleen ajan, mutta se ei saa kuulostaa puristetulta
– sen pitää (normaalisti) kuulostaa tilavalta, avoimelta ja vapaasti liikkuvalta.
Ylikompressoitu laulu kuulostaa klaustrofobiselta (kuten aina,
juuri sitä toisinaan halutaankin). Joskus huonosti äänitettyä laulua pitää kuitenkin
expandoida, jotta suoritukseen tulisi eloa. Kompressorin asetusten löytäminen
voi olla vaikeaa, mutta ylikompressoidun laulun expandointi vasta hankalaa onkin!

Kokeile lisätä lauluun pikkuriikkinen määrä pientä todella hidasta chorusta.
Efektin määrän pitäisi olla niin pieni, että itse chorus-efektiä ei kuule. Sen
sijaan ylätaajuudet kuulostavat täyteläisimmiltä ja laulu kuulostaa vaikeasti
kuvailtavalla tavalla ”suuremmalta” ja voimakkaammalta. Kokeile, niin
huomaat vaikutuksen. Siis aivan minimaalisen pieni määrä chorusta mahdollisimman
konservatiivisilla asetuksilla.

Passiivisella putki-EQ:lla voidaan muuttaa
laulusoundia ilman, että se kuulostaisi liian vääristyneeltä.

Lauluun on käytettävä vain mahdollisimman korkealaatuisia signaaliprosessoreita.
Laulusoundi on miksauksen
tärkein asia.

Yksi hyvä lauluefekti on kappaleen tempoon sidottu viive, jossa on suhteellisen
paljon feedbackia. Kokeile neljäsosanuotin, kahdeksasosanuotin ja triolin mittaisia
viiveitä. Usein efekti toimii kappaleen alusta loppuun, mutta joskus on parasta
poimia efektille vain joitakin rivin viimeisiä sanoja. Käytä hyvää makua tai
lopputulos kuulostaa kornilta.

Tarkasta laulusoundi vielä viimeisen kerran ja varmista, että se ei kuulosta
liian efektoidulta. Korva on erityisen herkkä laulun suhteen, koska kuulemme
ihmisääniä (työpaikalla, kadulla, kotona vaimon nalkutus) enemmän kuin mitään muita ääniä.

Laulutasot kannattaa asettaa erittäin hiljaa kuunnellen. Varmista, että sanoista
saa selvää kaikilla äänentasoilla.

Taustalaulut

Taustalaulujen pitää kuulostaa tiukasti yhdessä nipussa olevalta
täydellisten harmonioiden joukolta. Normaalisti tallennusvälineeltä
tulee ulos ennen korjaamista jotain aivan muuta.

Miten ne korjataan?

Oletetaan, että yksittäiset harmoniat on äänitetty omille raidoille. Ensiksi
ne pitää miksata sulavasti yhteen. Tähän tarvitaan jonkin verran musiikillista
tietämystä, joten harjoittele sitä niin kauan, että saat aikaan hyvältä kuulostavan
”sointumaisen” soundin. Aluksi taustalauluja kannattaa kuunnella soolona
ilman muuta musiikkia. Tee niistä pieni stereomiksaus ja lisää jokaiselle raidalle
oma kaiku. Tämä siksi, että tietyt harmoniat saattavat tarvita muita enemmän
kaikua. Voit lisätä sekä lyhyttä että pitkää kaikua antaaksesi kullekin harmonialle
oman tilan, mutta yleensä se ei ole hyvä idea, koska yksittäisistä äänistä yritetään
koota tiukasti yhdessä soiva paketti, ei joukkoa erikseen laulavia päitä siellä
täällä stereokentässä.

Normaalisti taustalaulujen tasot eivät sovi keskenään yhteen. Kompressoi ne
äärimmilleen! Kyllä, se on täysin sallittua nyt, kun miksataan poppia. Ota kompressorista
kaikki irti! Taustalaulut miksataan yleensä suhteellisen alhaiselle äänenvoimakkuudelle,
joten kompressointia ei joko huomaa, tai se jopa suurentaa soundia! Taustalaulun
dynamiikan pitää olla mahdollisimman pientä, suorastaan olematonta. Jos ne tarvitsevat
dynamiikkaa, niin (toisin kuin muilla soittimilla) on parasta kompressoida ne
aivan lyttyyn ja lisätä mahdollinen dynamiikka stereotaustalauluryhmän liukusäätimen
automaattimiksauksella.

Jos taustalaulut eivät ole tarpeeksi tiukat tai ne eivät ole vireessä (yleinen
ongelma), niin yritä lisätä niihin jonkin verran chorusta. Jos käytössä on ”true
stereo” chorus, niin panoroi vasemman ja oikean kanavan kuivat ja efektoidut
signaalit vastakkaisille puolille stereokuvaa, jolloin saadaan aikaan hyvänkuuloinen
stereosoundi. Tarkasta efektin mono-yhteensopivuus.

Soundia voi vielä suurentaa käyttämällä joko exciteriä tai yksinkertaisesti lisäämällä hieman aivan yläpäätä (12 kHz). Aja taustalaulut
de-esserin läpi, jos tarpeellista.

Harkitse vielä koko stereotaustalaulumiksauksen loppukompressointia. Lisää
kompuraa!!! Mitä järkeä? Koko ryhmän kompressointi antaa eri lopputuloksen kuin
yksittäisten raitojen kompressointi, ja usein tarvitaan kumpaakin yritettäessä
saada aikaan tiukasti nipussa oleva soundi, joka tekee popkappaleen taustalauluista
niin hyvänkuuloisia.

Jos taustalaulut on jo äänitysvaiheessa esimiksattu stereopariksi, niin voit
joko toivoa, että ne on yhdistetty edellä mainitulla tekniikalla, tai yrittää
lisätä siihen EQ:ta, reverse-stereo chorusta, exciteriä, kompressiota jne.,
ja katsoa, mitä tapahtuu. Valmiiksi miksattuja taustalauluja pitää yleensä muokata
kapealla keskialueen taajuuskorjaimella, jolla voidaan tuoda esiin tai vaimentaa
väärin miksattuja harmonisia osia.

Kuvittelitko, taustalaulut roiskaistaisiin miksaukseen tuosta vaan? 😉

9. Tasojen hionta

Tasojen monitorointi ja miksauksen tasapainottaminen

Tässä vaiheessa käsissäsi on luultavasti erinomainen miksaus ja kappale kuulostaa
taatusti paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. On kuitenkin todennäköistä, että
joissakin kohdissa instrumenttien balanssi ei ole kohdallaan. Nyt kannattaa
käyttää hyväksi nojatuolin selkänojan taustajousitusta ja kuunnella miksaus
läpi kahvikupposen (tee, kaakao, olut, gin tonic, vodkapullo) kädessä, tällä kertaa ehkäpä hiljaa pienillä kaiuttimilla.
Kuuntele kappaletta eri puolilla huonetta. Yritä leikkiä ”tavista”
(tavallinen musiikin kuluttaja) ja kuuntele kappaletta taustatapettina. Kuuntele
kappaletta viereisestä huoneesta. Kuuntele käytävän päästä. Laita ovi kiinni
ja kuuntele uudestaan. Olemme joskus liiankin tottuneita kuuntelemaan suljetun
oven läpi tunkevaa musiikkia, joten sen soundi on tuttu… Entäs pelkkä subwoofer-soundi?
Jytiseekö bassorumpu basson yli niin kuin pitääkin, vai ovatko alataajuudet
epämääräistä mössöä? PA-kamojen läpi? PC:n multimediasaippuarasioilla? Lähes
äänettömänä? Täysillä soitettuna?

Tallenna kuuntelun herättämät ajatukset aivojesi vielä
käyttämättömään tyhjään tallennustilaan (suurin osa kapasiteetista jää kuitenkin
käyttämättä). Voit ylikirjoittaa tiedot traumaattisten muistojen päälle, jos se tekee sinut onnellisemmaksi.

Hiljaa kuuntelu on aina todellinen korvien avaaja. Jostakin syystä hiljaa kuuntelu
paljastaa instrumenttien balanssiongelmat, vaikka kaikkia yksityiskohtia ei
kuulekaan.

En tarkoita, etteikö miksausta pitäisi kuunnella myös studion suurimmilla kaiuttimilla. Bassot kuulostavat aina suhteellisen
hyvältä pienillä kaiuttimilla, joten kuuntele miksausta myös isoilla kaiuttimilla,
jotta kuulet, minkälainen taajuuskeitto alataajuuksilla kiehuu. Asia on erityisen
tärkeä, jos levyä soitetaan diskoissa ja baareissa, joissa äänentoistolaitteiden
suurin teho on painotettu sadan hertsin alapuolelle.

Useimmat suuret studiomonitorit toimivat parhaiten vasta reilulla äänenvoimakkuudella,
jolloin ne tuntuvat vasta ”heräävän henkiin”. Ne on suunniteltu kuunneltavaksi
keskitasoisilla ja suurilla äänenvoimakkuuksilla, ja tavallisesti ne käyttäytyvät
hyvin vaihtelevasti aliohjattuina. Käytä hiljaiseen kuunteluun pieniä lähikenttämonitoreja.

Erilaisilla kaiuttimilla ja vaihtelevilla äänenvoimakkuuksilla voidaan tutkia
miksausta kuultavissa olevien yksityiskohtien määrää vaihdellen. Kirjoitatko
tietokoneella tekstiä tai käsitteletkö grafiikkaa? Kyllä? Voit ajatella, että
hiljaa lähikenttämonitoreilla kuuntelu vastaa miksauksen ”zoom out:ia”,
jolloin nähdään koko kuva, ja suurilla kaiuttimilla kovaa kuuntelu vastaa yksityiskohtien
lähizoomausta. Miksausta pitää kuunnella monista eri perspektiiveistä, jotta
saataisiin aikaan viimeistelty lopputulos, joka soi mahdollisimman hyvin mitä
erilaisimmissa ympäristöissä.

Monitoroinnin yhteenveto:

  • Korjaa soundit suhteellisen suurella äänenvoimakkuudella (käytä
    päämonitoreja, jos sellaiset on käytettävissä).
  • Korjaa balanssi hiljaa kuunnellen (pienillä tai keskikokoisilla
    kaiuttimilla) ja tee pieniä soundisäätöjä tarpeen mukaan.

On mielenkiintoista, että kun miksaus on saatu balanssiin erittäin hiljaisella
kuunteluvoimakkuudella, niin se kuulostaa (melkein) aina hyvältä myös täysillä
kuunnellen. Päinvastainen ei toimi juuri koskaan. Jos olet tehnyt miksauksen
suurella kuunteluvoimakkuudella, niin tulet mitä todennäköisimmin pettymään
kuunnellessasi sitä myöhemmin hiljaa. Jotkut liian kovalla äänenvoimakkuudella
miksaamani kappaleet ovat kuulostaneet normaalivoimakkuuksilla kuunneltaessa
lievästi sanoen noloilta. Vaikka musiikki olisikin tarkoitettu soitettavaksi
”kamat kybällä” (heavy metal, hard rock, tekno, disko, jne.), niin
balanssi pitäisi silti säätää hiljaa kuunnellen, koska muutoin kappale kuulostaa
säälittävän heikolta radiossa ja autossa. Yleensä ainoa pelastuskeino tällaiselle
miksaukselle on kompressoida ja taajuuskorjata sitä rankasti masteroidessa,
mutta se ei ole mikään hyvä vaihtoehto monien epämieluisien sivuvaikutusten
takia.

Edetään nyt näillä varoittavilla sanoilla miksauksen balanssin hienosäätöön,
joka on todellinen taiteenlaji.

Kuuntele miksausta tarkasti ja etsi se todellinen ongelman aiheuttaja. Jos
ongelmana on tietyn instrumentin silmille hyppääminen (tai vaihtoehtoisesti
häviäminen kuulumattomiin) tiettyjen nuottien kohdalla, niin on olemassa kaksi
tapaa ongelman korjaamiseksi automaatiota käyttämättä. Raitaa voi yrittää aluksi
kompressoida lisää. Ongelmakohtaa voidaan myös yrittää taajuuskorjaamalla tarkasti
pelkkiä ongelmanuottien taajuuksia.

Tällainen EQ vaikuttaa kompressorin toimintaan ja päinvastoin –
jomman kumman asetusten muuttaminen (joko kompressorin tai taajuuskorjaimen)
vaikuttaa toisen laitteen käyttäytymiseen, joten kumpaakin täytyy ehkä säätää
yritettäessä saada instrumentti balanssiin itsensä kanssa.

Mutta miksi tehdä näin, vaikka saman voisi tehdä miksausautomaatiolla?

Se on huomattavasti nopeampi tapa. Balanssi saadaan kuntoon koko kappaleeseen
pelkästään yhtä osaa kuuntelemalla, kunhan tasot eivät heittele kappaleen osien
välillä. Vaikka automaattimiksauksen liukusäätimen liikkeet voidaankin monissa
järjestelmissä kopioida osista toisiin, niin se on pikkutarkkaa ja aikaa vievää
puuhaa, ja usein myös niin kypsää, että monesti ihmiset haluavat mieluummin
ohjelmoida kappaleen alusta loppuun manuaalisesti – ja se vie myös aikaa.

Taajuuskorjaimen ja kompressorin käyttö automaattisena miksaustason balansointityökaluna
on hyvä idea musikaalisemmalta kuulostavan lopputuloksen takia. Sama lopputulos
miksausautomaatiolla vaatisi koko ajan pienenpieniä liukusäätimen liikkeitä
melodiaa tarkasti seuraten. Taajuuskorjain ja kompressori tekevät työn hyvin
säädettyinä automaattisesti. Vaikka löytäisitkin hyvät asetukset, niin saatat
silti joutua käyttämään liukusäätimiä, mutta tällöin tasonsäädöllä ei tarvitse
koskea yksittäisiin nuotteihin, vaan sillä tehdään yleistason muutoksia.

Taajuuskorjaimen ja kompressorin käyttö tasojen balansointiin helpottaa työtä
merkittävästi, jos miksausympäristö ei tue automaatiota. Ilman sitä on tultu
toimeen ennenkin ja silti aikaan on saatu loistavan kuuloisia levyjä. Tämä on
yksi keinoista, joilla ne on saatu aikaan.

Mitä yritätkään saada aikaan?

Yrität saada aikaan miksauksen, jossa kaikkien soittimien balanssi on kunnossa
koko kappaleen ajan. Tämä ei tarkoita välttämättä sitä, että tasot ovat koko
ajan samat (se olisi tylsää). Jos joku soitin pullahtaa miksauksessa yhtäkkiä
pinnalle, niin älä heti revi sen tasoa alas. Saattaa olla vain hyvä,
että se tulee esille juuri silloin. Kuuntele vielä kerran ennen toimenpiteitä.

Miten se tehdään?

Kuten aiemmin on jo mainittu, niin tasojen säätö kannattaa tehdä pienillä kaiuttimilla
hiljaa kuunnellen. Sitä ei kannata tehdä täydellä teholla subwoofer päällä studion
suurimmilla kaiuttimilla, vaikka niillä on hyvä saada perusmiksaus kuulostamaan
hyvältä. Pienet tasonsäädöt eivät kuulu suurilla äänenvoimakkuuksilla, joten
yritä säätää tasot hieman normaalia kotikuuntelua alhaisemmalla äänenvoimakkuudella.

Pitääkö jotakin varoa?

Kyllä! Suurin virhe on käyttää tuntikausia miksausautomaation ohjelmoimiseen
tuhoamalla soitinten luonnollinen dynamiikka kirurgin tarkalla miksaamisella.
Automaatiokäyrät voivat tulla äärimmäisen monimutkaiseksi. Kun kappaletta
soitetaan myöhemmin, niin se ei luultavimmin innosta enää ketään. Projektitiedoston
koosta voi päätellä, onko mopo karannut käsistä. Jos ohjelmoidun liukusäätimen
päälle tulee uusi korjausohjelmointi ja sen päälle taas uusi korjaus ja niin
edelleen, niin tiedoston koko kasvaa jättimäiseksi. Se ei voi olla tervettä,
eihän? Usein aikaisemmin miksatessa tehtyjä automatisoitujen liukusäädinten
liikkeitä vastaan täytyy taistella ja saattaa olla parempi ohjelmoida koko kanava
uudestaan sen sijaan, että sitä yrittää korjata monta kertaa.

Miksausautomaation liioiteltu käyttö voi johtaa hengettömään lopputulokseen,
jossa ei ole jäljellä dynamiikkaa eikä elämää. Kaikkia nyansseja ei tarvitse sittenkään poistaa. Korjaa vain tarpeelliset asiat pitääksesi balanssi suunnilleen tasaisena, älä
enempää, tai tuhlaat vain tuntikausia aikaa kappaletta tappaessasi. Yritä jättää
muusikoille ilmaisuun tarvittavaa dynamiikkaa, paitsi jos bändi on aivan toivoton
tapaus. Siitä heille maksetaan.

Entäs Beat Detector -toiminnot, joilla saadaan korjattua soittimet
metronomin tarkasti iskuille? Entäs vireenkorjaus? Kaikki on sallittua. Kaikkea ei kannata kuitenkaan korjata, jotta tuotannon läpi
kuuluisi edes häivähdys inhimillistä soittoa ja laulua!

10. Viimeinen silaus

Nyt lienee parasta pitää hiljainen hetki ja rauhoittaa korvia. Jos lopetat työn tähän ja menet nukkumaan, niin seuraavana
päivänä asiat kuulostavat korviisi erilaiselta ja vietät koko päivän uusiessasi
tänään tehtyä miksausta. On parasta jatkaa taistelua ja saattaa työ loppuun
tänään.

Kun olet valmis jatkamaan, niin kuuntele hiljaa muita levyjä muutama minuutti
korvien virkistämiseksi ja jotta muistaisit, miltä musiikki kuulostaa musiikkiäänityksen
suuressa maailmassa studiosi ulkopuolella. Kuuntele eri osien tasoja – etenkin
laulua.

Kuuntele sen jälkeen omaa miksaustasi tavallisella kuunteluvoimakkuudella ja
sen jälkeen ”kamat kybällä” kuunnellen. Mitään ei todennäköisesti
tarvitse muuttaa tässä vaiheessa, mutta huomaat luultavasti, että jotkut soittimet
ovat hieman kovalla tai hiljaisella. Tuntemuksien pitäisi olla laimeita; tasoja
on jo hiottu kuntoon, eikä tässä vaiheessa mitään tarvitse enää merkittävästi
muuttaa.

Kahden tai kolmen säätämistä vaativan raidan yleistasoja voidaan muuttaa kahdella
tavalla. Voit joko ohjelmoida automaatiolla tarvittavat kohdat tai säätämällä
varovasti miksauspöydän kanavan ”trim”-nuppia (tai vastaavaa ohjelmallista
kohtaa). Se on usein paljon nopeampaa kuin automaation ohjelmointi ja tässä
vaiheessa kannattaa välttää liian monimutkaisten asioiden tekemistä, kun väsymys
alkaa jo painaa päälle. Yritä olla tuhoamatta miksaustiedostoa – sitäkin tapahtuu!
Varmuuskopiokin kannattaa ottaa silloin, kun tuntuu siltä, että mahdollisesti
hukkaan menevä työmäärä ylittäisi hermojesi sietokyvyn.

Kun kaikki on kohdallaan, on aika miettiä, onko miksauksen kompressoinnista
mahdollisesti hyötyä. Jokaisen raidan erikseen kompressointi ei poista yleiskompressoinnin tarvetta – ne ovat kaksi eri asiaa. Miksauksen kompressointi
sulattaa soittimet yhteen tavalla, johon yksittäisten raitojen kompressoinnilla
ei päästä edes lähelle. Nyt voi olla hyvä hetki kompressoida miksaus, koska
tunnet kappaleen tällä hetkellä paremmin kuin koskaan. Voit olla myös liian
väsynyt ja tuottaa pelkkää vahinkoa.

On olemassa monia syitä miksauksen kompressoimiseksi tässä vaiheessa:

  • miksaus soi liian hiljaa
  • miksauksesta puuttuu ”punchia” (riittämättön määrä ”bongia”
    ja ”boffia”), vaikka miksaus on yritetty tehdä mahdollisimman hyvin
  • olet tehnyt paljon työtä ja miksaus on melkein sulautunut yhteen,
    mutta ei aivan.

Kompressorin asetusten säätäminen lopulliselle miksaukselle vaatii tarkkaa
kuuntelua ja keskittymistä. Kompressoitua ja kompressoimatonta signaalia pitää
A/B-vertailla monta kertaa ja tutkia mahdollisia eroja. Joskus kompressointi
menee hiusten halkomiseksi, eikä se tuo tarpeeksi suurta hyötyä, jotta sitä
kannattaisi käyttää.

Jos et ole varma (varmuus tulee vain kokemuksen myötä), niin jätä kompressointi
väliin. Voit aina kompressoida stereomiksauksen myöhemmin.

Kun olet saanut miksaukseen kuulostamaan kompressorin läpi mahdollisimman hyvältä,
saatat vielä haluta muuttaa balanssia hieman. Kompressointi saattaa syödä alapäätä.
Ehkä jokin instrumentti kuulostaa nyt liian kovalta? Jos nyt tuntuu siltä, että
balanssia pitäisi muuttaa radikaalisti, niin todennäköisesti kompessori on säädetty
huonosti. Jatka säätämistä tai jätä kompressointi sikseen seuraavalle päivälle.

Viimeinen silaus saisi kestää korkeintaan 15-60 minuuttia.

Tee miksauksesta stereoraita NYT!

Miksaa biisi silti stereoraidaksi ja ota siitä varmuuskopio. Muut ihmiset tai lemmikkieläimet eivät aina ymmärrä työsi tärkeyttä ja voivat
kävellä tai kusta miksauspöydälle. Vaikka miksaus olisi ”turvassa” tietokoneessa,
voi ohjelma kaatua seuraavana päivänä. Ja Aurinkokin muuttuu punaiseksi jättiläiseksi. Työtiedosto voi olla korruptoitunut
ja kieltäytyä latautumasta ohjelmaan! Audio-materiaalia sisältävä
kovalevy voi hajota. Tiedostojärjestelmä voi olla
tuhoutunut. Tietokone voi kaatua ja jumiutua
juuri kun olet sulkemassa sitä. Jos jätät sen päälle, se voi syttyä tuleen.
Jos sammutat sen, se voi kieltäytyä käynnistymästä uudelleen. Jos kone hajoaa yön aikana, niin
sinä hajoat seuraavana päivänä. Tee varmuuskopio järjestelmän ulkopuolelle.
Pidä master turvallisessa paikassa ja tee siihen kunnolliset merkinnät.

Eli vaikka studio hajoaisi yön aikana tai tapahtuisi jokin muu onnettomuus,
voit tuntea olosi edelleen rauhalliseksi tietäessäsi, että työ on tallennettu
turvalliseen paikkaan. Normaalin varovaisena ihmisenä haluat tehdä maantieteellisen varmuuskopion
tulipalon, pommituksen, maanjäristyksen, ufojen hyökkäyksen jne. varalta. Perusta
varmuuskopioita tallentava serveri toiselle puolelle maapalloa. Tai Linnunrataa. Erittäin tärkeistä projekteista kannattaa tehdä varmuuskopio universumin ulkopuolelle, koska nykyarvauksen mukaan viimeisetkin protonit ovat hajonneet 10 potenssiin 99 vuoden kuluttua :-(.

Tärkeä valmistelu huomiseksi

Haluat ehkä kuunnella musiikkia vielä tässä vaiheessa. Kuuntele hiljaa ja lepuuta
jo korviasi. Vältä kiusausta ja jätä miksaus jo rauhaan. Työt on tehty tältä
päivältä.

Miksi näin? Jos menet suoraan sänkyyn ilman taukoa, et ehdi rentoutua, vaan
mietit miksausta nukkumaan mennessä. Teet uuden miksauksen unissasi ja näet,
kuinka säädät eteen tulevien ihmisten äänenvoimakkuutta ja laitat
ruuhkassa autoihin lisää reverbiä. Rentoudu ja pyyhi
nappulat ja kompressorit mielestäsi, myös kaikki EQ-käyrät.

11. Yhteenveto

Arvioi miksaus seuraavana päivänä. Tässä kuitenkin vielä yhteenveto miksauksesta.

Prosessin kulku on suunnilleen seuraavanlainen:

  1. opettele koko kappaleen äänitetty materiaali
  2. tee kaikesta raakamiksaus
  3. luo hyvät rumpu-, basso- ja komppisoundit
  4. siirry seuraavalle tasolle ja tuo miksaukseen muut soittimet
  5. lisää päälaulu ja taustalaulut
  6. säädä miksausta niin, että se kuulostaa hyvältä koko kappaleen läpi
  7. suorita lopullinen, ”yleinen” tasojen tarkastus ja kompressoi
    miksaus, jos siitä on hyötyä
  8. miksaa työ stereoksi, vie varmuuskopio turvalliseen paikkaan
  9. rentoudu
  10. nuku

Miksaus on iteratiivinen, toistuva prosessi. Muutat jo kerran valmiiksi tekemiäsi
raitoja useamman kerran ja vähitellen miksaus löytää muotonsa. Joka kerta muutokset
ovat kuitenkin pienempiä ja pienempiä. Päivän edetessä pitää hivuttautua koko
ajan lähemmäksi lopputulosta. Lopulta pitää tuntua siltä, että miksaus on ”lähes
täydellinen” heijastuma tavoitteestasi. Et saa ajatella, että jotakin olisi
voinut tehdä paremmin. Tämän takia miksaussessiot venyvät yleensä yömyöhään.
älä aseta minuutintarkkaa takarajaa, vaan tee työtä niin kauan, kunnes tunnet
saavuttaneesi täydellisyyden. Mene nukkumaan vasta pienen rentoutumisen jälkeen.

Artikkeli edustaa yhtä näkemystä miksaukseen.
Jotkut tekevät asioita eri tavalla, joten en väitä, että tämä olisi lopulta
mitenkään muita oikeampi menetelmä.

Aamuarvio

Katsotaan, miten miksausta pitäisi arvioita session jälkeisenä aamuna.

Yritä arvioida miksaus yksin tai korkeintaan yhden ulkopuolisen läsnäollessa.
Session ulkopuolisesta kokeneesta miksaajasta saattaa olla hyötyä.

Aamuarvion tarkoitus on yksinkertaisesti varmistaa, että edellisen illan miksaus
on tarpeeksi hyvä. Tarkoitus ei ole tehdä muutoksia, ellei jokin ole pahasti
pielessä. Vaikka joku toinen ehdottaisi sinulle muutoksia, niin älä toteuta
niitä sumeilematta – ne voivat olla vääriä neuvoja.

Tee minimimäärä työtä virheiden korjaamiseksi – ja tähän sisältyy se vaihtoehto,
että jätät sen kokonaan korjaamatta. Viimeinen asia, mitä haluat tehdä, on hajottaa
koko miksaus. Vältä kaikin keinoin ”ketjureaktioita”, Ketjureaktio on muutosten sarja, joka alkaa siitä, että teet muutoksen yhteen
asiaan, jonka takia toista pitää muuttaa, jonka takia kolmas asia vaatii korjausta
jne. Tässä tavallinen ketjureaktiokeskustelu:

– Oho – perkussioita pitää nostaa hieman.

– Niin pitääkin.

– Äh, nyt virveli tuntuu jäävän jalkoihin. Voisiko
sitä kirkastaa?

– No nyt se on kirkkaampi. Tosin laulu ei ole enää
tarpeeksi pinnassa.

– Olet oikeassa. Nosta sitä, niin se on siinä.

– Nyt kitaroista ei saa enää selvää.

– Totta. Laitetaan niitäkin kovemmalle.

– Basson pitäisi jytistä enemmän.

– Nostan rumpujakin pari debbaa.

Ennen kuin huomaatkaan, jokainen paikalla olija osallistuu miksaamiseen ja
laittaa kaiken uusiksi. Kaikki tämä vain siksi, että ajattelit perkussioiden
jäävän jalkoihin. Oliko se sen arvoista? On mahdollista, että muutoksen takia
olet studiossa vielä seuraavaan yöhön asti ilman takeita paremmasta lopputuloksesta. (Täytyy myöntää, että olisin itse kuitenkin nostanut perkussioita 0,5 dB.)

Vältä uusi miksauskierros harkitsemalla tarkkaan, onko mielessäsi oleva muutos
oikeasti kriittinen asia. Voiko sen kanssa elää? On kiva olla perfektionisti,
mutta jo ”valmiiseen” miksaukseen kajoaminen voi aiheuttaa paljon
aluksi huomaamatta jääviä pieniä sivuvaikutuksia. Ehkä yllä olevassa esimerkkitapauksessa
perkussiot olivat hieman liian hiljaisella siksi, että ne häiritsivät jotakin
muuta soitinta – asia, jonka huomasit eilen, mutta jota et enää tänään muistanut?

Asioiden syy-seuraus-suhteet unohtuvat merkillisen helposti jo seuraavana päivänä.
Jätä miksaus rauhaan jos vain pystyt. Jos jokin muutos on pakko tehdä, niin
peru se siinä vaiheessa, kun tajuat, että muutos alkaa häiritä kaikkea muuta.
Älä sotke eilen kovalla työllä etsittyä balanssia.

Monesti uusi miksausversio kuulostaa paljon huonommalta kuin alkuperäinen miksaus!

Opi luottamaan edellisen päivän tekemisiisi. Tee muutoksia vain, jos niitä
pitää oikeasti tehdä. Korjaa vain suuret virheet. Tässä on syy jättää miksaus
hautumaan yön yli – virkeänä on hyvä tarkastaa, että et tehnyt yömyöhään väsyneenä
mitään täysin kahjoja ratkaisuja. Jos miksaus kuulostaa suhteellisen hyvältä,
niin jätä se rauhaan. Älä aloita potikoiden säätämistä uudestaan.

Yritä tämän takia olla kutsumatta tärkeitä ihmisiä aamuarviointiin. He voivat
kuunnella tuloksia myöhemmin. Aamuarvio kannattaa tehdä yksin tai korkeintaan
jonkun ”luottokorvan” kanssa. Estä kaikin keinoin bändin ja levy-yhtiön
edustajien pääsy tilaisuuteen, jotka eivät kuitenkaan malttaisi pitää sormiaan
erossa liukusäätimistä. Miksaus on valmis, eikä sille tehdä ruumiinavausta,
ellei jokin ole pahasti pielessä.

Jos miksausta pitää mielestäsi muuttaa, niin on tärkeää vertailla viime yön
miksausta siihen, miltä se kuulostaa tänään. Niiden pitää luonnollisesti olla
identtiset. Vertailun tekee helpoksi digitaalisissa järjestelmissä miksaamalla
eilinen miksaus vastavaiheessa tänään soivaan miksaukseen. Lopputuloksena pitäisi
olla pelkkää hiljaisuutta (lukuun ottamatta efektejä tai kaikua, joiden toiminta
perustuu jonkinasteiseen satunnaisuuteen).

Jos vielä muutaman päivän kuluttua tuntuu että pienet
muutokset ovat todella tarpeen, niin mainitse siitä masteroijalle, joka taajuuskorjaa,
kompressoi tai muulla tavoin käsittelee valmiin stereoäänityksen loihtien tai
vaimentaen siitä haluamaasi lopputulokseen tarvittavat asiat. viimeisessä vaiheessa
muutoksilla tunnutaan saavan aikaan parempia muutoksia kuin kajoamalla itse
miksaukseen. Ketjureaktioiden määrä pysyy minimaalisena, koska liukusäätimiin
ja niiden kautta soitinten väliseen balanssiin ei enää päästä koskemaan. Masteroija
kuulee kappaleen tuoreilla korvilla ja voi jopa kehottaa sinua jättämään äänityksen
koskemattomaksi, jos hän uskoo balanssin olevan tarpeeksi hyvä ilman jatkoprosessointia.

Masteroijat ovat tietyllä tavalla miksausmaailman ”lääkäreitä”: ”Tohtori,
minusta tuntuu että miksaukseni ei voi hyvin!”. Katsotaanpas…
Se ei ole mitään vakavaa, joten älä ole huolissasi. Leikkaan hieman kitarakaapin resonanssitaajuutta
ja sen jälkeen kaikki on kunnossa… ”

Masteroiminen voi olla hyvin rauhoittava ja rohkaiseva kokemus.

Toivon, että tämä artikkeli on antanut sinulle käsityksen miksaamisesta ja
että siitä on apua hienojen miksausten tekemiseen tulevaisuudessa.

Onnea miksaamiseen!

Pulu Studion Miksauskäsikirjan pohjana on alun perin käytetty artikkelia How to Mix
a Pop Song From Scratch
, jonka on kirjoittanut Jeremy Wakefield.

 

Olen kirjoittanut artikkelin omasta mielenkiinnosta aihetta kohtaan. Miksauskäsikirjaa ladattiin jo parin ensimmäisen vuoden aikana kymmeniä tuhansia kertoja, joten kaipa tällä on tilausta ollut! Suomennos ja oma, alkuperäinen teksti (c) Panu Pentikäinen, 2004-2015. Kaikki oikeudet pidätetään. Artikkelin käyttämiseksi opetusmateriaalina on pyydettävä lupa.